Lokakuinen nollakelin vesisade ropisi ikkunaan ja kuuntelin kahden sisäpäivää viettävän kaksivuotiaan pojan nahistelua siitä, kumpi saa lelukorista tikasauton ja kumpi helikopterin. Samaan aikaan Facebookissa tuli vastaan hmp:n ilmoitus marraskuussa järjestettävästä kolmen keskusteluillan sarjasta. Näin edessäni ennen kaikkea mahdollisuuden rauhassa vietettyyn puolen tunnin automatkaan kotoa Naistenklinikan luentosaliin irtokarkkeja syöden ilman että kukaan väijyy selän takana namuja kerjäämässä sekä parin tunnin rauhallisen keskusteluhetken, jossa aiheena on jokin muu kuin isot kuormaautot ja traktorit. Ilmoittauduin heti mukaan. Kaikille tapaamisille. Sen jälkeen kirjasin nämä omat menoni perheemme kalenteriin. Lyijykynän sijasta kuulakärkikynällä.
Ensimmäisellä kerralla tapaamisen teemana oli raskaus ja synnytys, toisella kerralla parisuhde ja kolmannella kerralla kokoonnuimme otsikolla ”Hyvä elämä tästä eteenpäin”. Vaikka omalla kohdallani asiat ovatkin näin jälkikäteen tarkastellen menneet oleellisilta osin erinomaisen hyvin, on silti ollut hetkiä, jolloin kaksosten saaminen on ollut pikemmin ’yllätys’ kuin ’iloinen yllätys’. Ja vaikka kaksosuus ja kahden pienen vauvan kanssa eläminen on ollut ihan ainutlaatuista ja erityisen hienoa kyllä kyllä, on näissä kuitenkin poikkeuksellisiksi luonnehdittavissa olosuhteissa joutunut äitinä luopumaan tietyistä yhden lapsen saaville lankeavista eduista: Harva monikkoäiti pystynee luonnehtimaan raskausaikaansa luottavaiseksi ja seesteiseksi. Tai onko jossain kaksosten äitiä, joka olisi köllöttellyt sohvalla haaveksiva hymy huulillaan ihokontaktissa yhtä vauvaa päälaelta silitellen ja tämän tasaista hengitystä kuunnellen? Myöskään varsinaista ”Vuoden parisuhdeteko” tunnustusta ei meidän perheeseen langennut poikien synnyttyä, sillä graavi unenpuute ja iso työmäärä kuorivat meillä sekä isästä että äidistä pois luonteidemme parhaat puolet pala palalta ja jättivät lopulta jäljelle tiuskivan ja ärtyisän parivaljakon, joka tuntui olevan joko akuutisti riitelemässä tai sopimassa vanhoja riitoja, ja noina hetkinä elämän hahmottaminen iltapuuroa pidemmälle tuntui mahdottomalta.
Aika ei meillä ihan vielä ole ehtinyt kokonaan kullata muistoja, mutta saatamme jo yhdessä hymyillä niille. Hymyillä sai usean kerran myös kaikissa marraskuun vertaistukitapaamisissa. Osallistujina oli monen ikäisten monikoiden äitejä, ja kävi aika nopeasti ilmi, että meillä tutuiksi tulleet arkiset ongelmavyyhdit taitavat olla aika lailla yleisiä ilmiöitä pienten lasten perheissä. Ikähaarukan toisessa ääripäässä pähkäiltiin kahden vauvan toppavaatteiden pukemista, kun taas toisessa tuskailtiin kouluikäisten komentamista kotitöihin. Positiivisena johtopäätöksenä voidaan pitää sitä, että yksittäiset ongelmat harvoin kestävät vuodesta toiseen, vähemmän positiivista puolestaan on ehkä se, että vanhojen ongelmien tilalle taitaa putkahtaa aina uusia.
Lähdin tapaamisista aina hyvällä mielellä. Jokainen osallistuja tuntui saavan sopivan määrän puheenvuoroja, tunnelma oli rento ja puheenaiheet vaihtelivat hyvin hankalistakin kokemuksista arjen hauskoihin sattumuksiin ja hetkellisiin onnenpilkahduksiin – joista jälkimmäisille tyypillistä tuntuu olevan se, että ne pilkahdukset kestävät keskimäärin kolme sekuntia ja päättyvät (lasten tai äitien) raivonpuuskiin tai ainakin megalomaaniseen sotkuun. Mutta silti, niitä hyviä hetkiä todella on!
Mukavien monikkoäitien lisäksi erityisen keskeinen tekijä antoisien keskusteluiden siivittäjänä oli iltojen vetäjä Johanna Ervast. Pappina, kirjailijana ja nykyisin Väestöliiton psykoterapeuttina toimiva Johanna on itsekin kaksosten äiti, joka todella tuntui tietävän mistä puhui. Vankalla kokemuksella, viisailla näkemyksillä, lämpimällä huumorilla sekä rahtusella itseironiaa höystetyt kommentit ja kysymykset sekä johdattivat keskustelua eteenpäin että tarjosivat hyvinkin käytännönläheisiltä tuntuneita vinkkejä perheiden erilaisten isompien tai pienempien solmujen tarkasteluun tai jopa aukomiseen.
Tapaamisten hyöty ei rajoittunut vain ”äidin minilomiksi” ristimiini Helsingin-matkoihin, vaan kotiinpaluun jälkeen puolison kysymys ”No mitäs te siellä tänään oikein puhuitte” käynnisti useamman mukavan keskusteluhetken ja toisaalta muistutti näin loppusyksyllä siitä, kuinka kaksoselämä voikaan leivänmurusten, kumisaappaiden ja iltahepuleiden keskellä olla sitten kuitenkin aika huippua.
Teksti ja kuvat: Saara Sotala
P.S. Parisuhdebarometrin käyttöohjeet: Voit vaihtaa tekstiksi joko Ukko! tai Eukko! tai Suukko! Possun kyljessä lukee ”Olet sika” ja saparosta vetämällä näkyviin tulee tarpeen mukaan siihen perään vielä teksti ”-ihana”. Jos ei huvita viestiä puolisonsa kanssa verbaalisesti niin sitten voi jättää ainakin olosuhteita valottavan viestin heti eteiseen. Kuvaan on yhdistetty kolme eri kuvaa possuista. Askartele ja sovella omaan parisuhteeseen sopiva barometri 
