Martha WellsinMurhabotin päiväkirjat 1 – Hälytystila on mainio aloitus, jos aikoo mennä sinne, missä ei ole ikinä ennen käynyt: scifikirjallisuuden osastolla.
Tulevaisuuden avaruusmatkoille palkataan aina mukaan turvabotti. Sekä orgaanisista että epäorgaanisista osasista koostuvan androidin, SecUnitin, tarkoituksena on suojella palvelun ostaneita ihmisiä, Hälytystila-kirjassa kahdeksan hengen tutkijaryhmää nimeltä PreservationAux. Hallintamoduulinsa hakkeroinut peruspätevä Murhabotti hoitaa toki hommansa, mutta viihtyisi paremmin Paratiisikuu-saippuasarjan parissa.
Omiin oloihinsa herkästi vetäytyvä Murhabotti on valloittavan samastuttava. Kukapa meistä tahtoisi tulla alituisesti keskeytetyksi suosikkisarjamme uumenista ja ryhtyä puhumaan tunteistamme? Katsetta ja kontaktia välttävä Murhabotti on ajatuksissaan ja teoissaan lumoavan lakoninen.
Wellsin kerronta yhdistää taitavasti sekä jännittävän juonittelun, rymäkän actionin että seesteisemmän vaivaantuneisuuden. Täysin ansaitusti kirjasarja onkin palkittu tieteis- ja fantasiakirjallisuuden arvostetulla Hugo-palkinnolla vuonna 2021.
Ja sarjasta puheen ollen, onneksi Murhabotin päiväkirjat 2 ilmestyy jo syksyllä, sillä niin hulvattoman herkulliseen tilanteeseen ykkösosa jää.
Grémillen sisarukset ovat joutuneet leirille Atlantin rannikolle, vieläpä keskellä kylmää ja sateista marraskuuta. Siinä missä vanhemmat sisarukset, Sarah ja Cassiopée, keskittyvät valittamaan täysin epäreiluista olosuhteistaan, sisarusparven nuorin, Lucille, tekee omia tutkimusretkiään pitkin rantaviivaa – ja löytääkin jotain Kolmen sisaren kerhoa kiinnostavaa.
Hiljaisena kuin varjo Lucille onnistuu usein livahtamaan omiin oloihinsa kenenkään sitä edes huomaamatta. Ominaisuus on sekä siunaus että kirous, sillä ennemmin eläinten kuin ihmisten parissa aikaansa viettävä tyttö on ulkopuolisten silmin lähinnä omituinen. Tosiasia sen sijaan on, että Lucille näkee asioita paljon tarkkanäköisemmin kuin suulaammat lajitoverinsa.
Hylätyn hautausmaan kiven, rannalle ajautuneen valaan ja pommitetun hotellihuoneen kätköistä paljastuneiden piirrustusten kautta sisarukset pääsevät kaukaisen sukulaisensa jäljille – ja ratkaisevat heidätkin pelastavan arvoituksen.
Vetävän seikkailullinen ja lumoavan kaunis sarjakuva kutsuu viettämään aikaa kanssaan. Vaikka sarjakuvat ovat näennäisesti todella nopealukuisia, lukemattomia tarinaa täydentäviä yksityiskohtia saattaa mennä hukkaan, jos keskittyy lukemaan pelkät puhekuplat. Olen aina miettinyt, että sarjisten sivuilla tulisi olla aikalukko: sivua voisi kääntää vasta, kun ruutujen kuvituksia olisi katsonut ja tutkinut riittävän kauan.
Elias perii isänsä asunnon englantilaiselta pikkukadulta, Turnaroundilta. Naapurissa asustaa yksinään teini-ikäinen, konemusiikkia tekevä Ian. Kadulla kulkee huppariinsa piiloutuva tyttö, K, kuin etsien jotakin. Nuoret ovat oppineet tulemaan toimeen omillaan, uusimpana omia siipiään koettelee Elias. Silti kunkin elämästä tuntuu puuttuvan jotakin.
Marisha Rasi-Koskisen nuortenromaani, Pudonneet, punoo kolmen nuoren elämästä mielenkiintoisen ja moniulotteisen mahdollisuuksien verkoston. Multiversumiteoriaan nojaava tarina kertoo jokaisen valintatilanteen synnyttämästä aikasäikeestä ja näiden luomista vaihtoehtoisista todellisuuksista.
Rasi-Koskinen kirjoittaa kutsuvasti ja pitää mysteeriä taitavasti yllä. Nuorten todellisuuden silmukat avautuvat pikkuhiljaa ja lukija imaistaan mukaan kaninkoloon.
Dess Terentjeva: Freestyle (WSOY, 2023) Kansi: Kaisu Sandberg
Dess Terentjevan nuorten säeromaani, Freestyle, kertoo tanssiharrastukselleen omistautuneista ystävyksistä, Kaista ja Mandista. Katutanssin rytmiin kirjoitetut säkeet kertovat tasatahtiin tanssivasta ystävyydestä ja siitä, miten käy, kun kuvioihin ilmestyykin kolmas jalkapari.
Terentjevan sanat liitävät kirjan sivuilla kauniin koreografian tavoin, rytmikkäästi ja mukaansatempaavasti. Ilmavasti ladotut sanat ovat helppolukuisuudessaankin kuitenkin tunnetta ja merkitystä täynnä. Teos käsittelee niin ystävyyttä, rakkautta kuin yhteenkuuluvuuttakin; seksuaalisuutta, biseksuaalisuutta, aseksuaalisuutta; lokeroita ja niiden tarpeellisuutta – niin itselle kuin muullekin yhteiskunnalle.
Norjalaisen Malin Falchin eeppinen sarjakuvatarina Peikkolaakson puolelle ajautuneesta Sonja-tytöstä jatkuu sarjakuvasarjan kolmannessa osassa, Lintusisaret.
Sonja ja puhuva karhuystävänsä Otso saattavat taikavoimaisen Lotan vuorikansan pariin, jossa tytön mummo ja kasvattisisko Marén ottavat tämän avosylin vastaan. Kansan johtaja, Ravdna, sen sijaan vaikuttaa hieman hämäräperäisemmältä. Siinä missä Lotta saa kuulla tiedonmuruja menneisyydestään, peikkopoika Espen ymmärtää, mitä Ennustaja haluaa löytää ja Sonja jatkaa Henrik-setänsä etsimistä.
Suurtarina kulkee hienosti ja valottaa osa osalta monituisten hahmojensa taustoja. Vihjeet johtavat toiseen, mutta kokonaiskuva ei paljastu tälläkään kerralla. Tarina jättää lukijansa jälleen melkoiseen cliffhangeriin.
Vaikka sarjakuva onkin näennäisen nopealukuinen, Falchin saaga on sen verran mittava, että jokainen puhekupla tulee lukea huolella. Huomiota kannattaa kiinnittää myös taidokkaaseen kuvitukseen niin hahmojen, ilmeiden kuin taustojenkin tasolla.
Elina Pitkäkangas: Sang (WSOY, 2022) Kansi: Kaisu Sandberg
Elina Pitkäkankaan taidokkaan kauniskielinen Sang vie lukijan mukanaan tulevaisuuden itä-Aasiaan ja keskelle vallanpitäjien juonikkaita julmuuksia. Kansalaisvelkansa kuitatakseen päähenkilö Dawei hankkii rahaa yöllisillä ryöstöretkillään. Yhden sellaisen mennessä pahasti pieleen, Dawei joutuu jättämään rauhaisan vuoristokotiseudun taakseen ja kulkeutuu sattumuksesta toisen kautta pääkaupunki Penglain kivisille kaduille ja palatsin palkolliseksi. Ajauduttuaan vielä erilleen isoveljestään Qirenistä, Dawein on opittava puolustamaan itseään yksin.
Muun muassa Kuura-nuortenkirjasarjastaan tunnettu Pitkäkangas rakentaa sanoillaan kuvitteellisesta maailmastaan niin monipuolisen, että sivuihin on ilahduttavan helppo uppoutua. Kirjailijan tekemä valtava taustatyö luo tarinalle vankan pohjan ja saa kerronnan soljumaan vaivattomasti eteenpäin. Sangin 493 sivua kääntyykin sangen (heheh) ripeään tahtiin.
Aidon koskettavasti kuvattuja perhesuhteita, välittävää ystävyyttä sekä sydäntäriipaisevaa sateenkaarevaa rakkautta – ja toisaalta käsittämätöntä ilkeyttä, puhdasta pahuutta ja hengästyttäviä taistelukohtauksia. Kaikkea tätä tarjoava Sang voitti täysin ansaitusti vastikään lasten- ja nuortenkirjallisuuden Topelius-palkinnon. Onneksi jatkoakin on lupa odottaa, sillä Sang loppuu elokuvamaisen herkullisesti ja jättää lukijan varsin malttamattomiin tunnelmiin.
Mikko Kalajoki: Almus, Tännetuloa terve (WSOY, 2022) Kuvittanut: Jani Ikonen
Mikko Kalajoen ensimmäinen lastenromaani, Almus, Tännetuloa terve, on sanalla sanoen hurmaava – tai soveliuksen ilotteinen!
Ainoaisesti elävän herra Mattssonin ovikello soi eräänä iltana, ja oven avattuaan hänen harmaan yksitoikkoinen elämänsä täyttyy kaikilla sateenkaaren pirskahtelevilla väreillä. Oven takana seisoo pieni peikkopoika Almus, joka on kaikkea sitä, mitä Oskari Hermanni Mattsson (tietämättään) on kaivannut.
Kotoaan Alamailta lymytaipaleelle lähtenyt Almus saa laatuomaiseksi osoittautuvan herra Mattssonin läsnäisyydestä itselleen katon päänsä päälle ja onnistuu vastaansanomattoman mutkattomalla ja positiivisen uteliaalla asenteellaan voittamaan puolelleen muunkin kerrostaloväen, myös ärmätin leskirouva Narikan. Almus myötämielistyy ikäisensä Inkerin kanssa ja pääsee tämän kera vaihto-oppilasajakseen kouluun – sekä kaduille, joilla vaanii lurjimusmainen peikkotutkija Edina von Kittelsen.
Kalajoen teksti on niin hersyvän hauskaa, että hyväntuulinen tarina saa varkintormeleimmankin yskäpyrstön nauramaan ääneen tuon tuosta. Jani Ikosen mustavalkoiset viivapiirrokset ovat onnen omiaan kuvittamaan kenties vuoden parhainta lastenkirjaa.
Timo Parvela: Melkein mahdoton tehtävä: 1. Merkitty lapsi (WSOY, 2022) Kuvittanut: Mari Luoma
Ella ja kaverit -, Pate-, Kepler 62 – ja lukuisia muita lastenkirjasarjoja loihtineen Timo Parvelan uusin sarja, Melkein mahdoton tehtävä ja sen avausosa Merkitty lapsi, esittelee 12-vuotiaan Eliaksen karun maailman. Elias ei tiedä vanhemmistaan mitään, asuu rangaistuksia jakelevan yltiötiukan Paula-tätinsä luona raivaten öisin paikallista kaatopaikkaa ja etsien sieltä mahdollisia hyödykkeitä sekä hengailee ystävänsä Minon kanssa.
Eliaksen tarina saa käänteen, kun tämän kännykkään lähetetään kuva perheestä, jonka vauvalla on nilkassaan samanlainen tatuointi kuin Eliaksella. Poika alkaa selvittää kuvan perheen, taustalla näkyvän rakennuksen ja samalla myös oman menneisyytensä mysteeriä.
Elias saa salaisuuden raottamiseen avukseen ystävänsä kirjaviisas Minon ja yllättäen myös katuviisaan tytön, Jopon. Mukavan erilainen kolmikko luotsaa lukijaa pätevästi mysteerin lähteelle. Mutta kun Eliaksen puhelimeen tipahtelee lisää mystisiä viestejä tehtävänantoineen, mustiin pukeutuneet tyypit mylläävät Eliaksen kodin kyseistä puhelinta etsien ja kaupungin laidalla sijaitseva koulukodiksi muutettu kartano uhkuu pahamaineisuutta, seikkailu saa vaarallisia piirteitä.
Lyhyet luvut, iso ja väljästi taitettu teksti sekä Mari Luoman taidokkaat kuvitukset tekevät kirjasta helppolukuisen. Konkarikirjailijana Parvela osaa myös jättää lukijansa odottamaan jatkoa.
FIFA23 (EA) tarjoaa jälleen monipuolisen ja viihdyttävän pelielämyksen virtuaalisella viheriöllä.
Pelin valikot ovat melko selkeitä ja helppoja, vaikka eroja tietenkin on. Päävalikko on yksinkertainen ja helposti ymmärrettävä, kun taas osa asetusvalikoista on hieman haastavampia. Asetusvalikoissa voi olla vaikeaa esimerkiksi tiettyjen asioiden löytäminen. Monien mielestä esimerkiksi Career Moden aiemmat valikot olivat parempia, mutta mielestäni uudetkin ovat ihan hyviä, kunhan niihin tottuu. Onneksi navigoinnin oppii nopeasti, kun valikoita tosiaan vain käyttää. Uudet valikot myös näyttävät graafisesti paremmilta kuin vanhat. Vaikka uudet valikot saattavat siis aluksi tuntua hankalilta, niihin tottuu kyllä pelin tiimellyksessä nopeasti – ja tarjolla on myös yksityiskohtaisia tutoriaaliopastuksia.
Muutokset
Valikoiden lisäksi myös joissakin pelimuodoissa on tullut erikokoisia muutoksia. FUTissa eli FIFA Ultimate Teamissa on tullut uusi pelimuoto nimeltään FUT Moments, jossa voi ansaita tähtiä suorittamalla erilaisia haastetehtäviä tietyssä ajassa. Hankituilla tähdillä saa myöhemmin ostettua palkintoja. FIFA on saanut lisää lisenssejä eri joukkueilta ja liigoilta, joten seuroja tulee olemaan yhä enemmän. Suurimpana takaisin hankittuna seurana on varmastikin Juventus.
Isoja muutoksia on tapahtunut myös itse peliin vaikuttavissa asioissa. FUTin Chemistry system on muuttunut melkoisesti. Aiemmin täysi Chemistry oli 100, mutta nyt se on 33. Tuo 33 koostuu koko avauskokoonpanon pelaajien kemiasta. Jokaisella yhdestätoista pelaajasta on mahdollisuus saada 3 Chemistry Pointsia. Pelaajien keskinäiseen kemiaan vaikuttaa muun muassa, kuinka moni pelaaja on samasta seurasta, liigasta tai maasta. Myös valmentajien kotimaa ja liiga voivat vaikuttaa pelaajien väliseen kemiaan.
Toinen iso muutos pelissä ovat uudistuneet vapaa-, kulma- sekä rangaistuspotkut. Nykyään vapaapotkussa täytyy oikean puoleisella tatilla säätää mihin kohtaan palloa pelaaja potkaisee, ja tämä tietenkin vaikuttaa, millä tavalla pallo lentää. Sama mekaniikka on myös kulmapotkuissa. Rangaistuspotkuissa taas täytyy vain ajoittaa pallon laukaisu oikein ja valita, potkaiseeko pallon jompaan kumpaan reunaan vai keskelle.
Jokaisessa FIFAssa panostetaan grafiikoihin ja yleensäkin pelin ulkonäköön, kuten erilaisiin animaatioihin. FIFA 23:ssa esitellään uusi Hypermotion2-kuvausteknologia, jolla pelaajien animaatioista on saatu entistäkin realistisemman näköisiä. FIFA23:ssa onkin yli 6000 uutta animaatiota, jotka parantavat pelin ulkonäköä huomattavasti tehden kaikesta sulavampaa. Moniin yksityiskohtiin on panostettu erittäin paljon.
Pelimuodot
FIFAssa on se hyvä puoli, että sitä voi pelata monella tavalla. Jos haluaa pelata yksin, voi pelata eritasoisia botteja vastaan. Yksin voi myös pelata Career Modia, jossa voi valita, haluaako valmentaa jotakin seuraa oikeana managerina vai tehdä oman managerin. Career Modissa on myös mahdollista pelata kenttäpelaajana, ja siinäkin voi valita oikean pelaajan ja aivan itse rakentamansa pelaajan välillä. Molemmissa muodoissa on paljon vaihtoehtoja, ja joskus eteen tulee myös vaikeita päätöksiä, joissa pääsee harjoittamaan niin matemaattisia kuin strategisiakin taitoja: missä vaiheessa pelaajauraa siirtotarjous kannattaa hyväksyä tai paljonko pelaajille tulisi maksaa palkkaa.
FIFAa voi pelata myös moninpelinä samalla konsolilla, kunhan ohjaimia on tarpeeksi. Moninpelinä voi pelata niin normipelejä kuin järjestää omiakin turnauksia. Moninpelinä voi myös etäpelata netin kautta, mutta se vaatii Playstation Plus -tilauksen.
Netissä pelatessa mahdollisuuksia on jälleen monia. FUTissa voi esimerkiksi pelata Division Rivalsia, jossa voittamalla tarpeeksi pelejä pääsee siirtymään parempiin divisiooniin. FUT Champions -pelimuotossa pelataan 20 peliä viikonlopun aikana, ja useamman pelin voittamalla saa parempia palkintoja. Online Draft -pelimuodossa rakennetaan joukkue valitsemalla kullekin pelipaikalle pelaaja aina viidestä eri vaihtoehdosta.
Toinen nettipelimuoto on Volta, jossa pelataan normaalin jalkapallokentän sijaan aidatulla alueella kadulla. Voltassa tärkeintä ovat hyvät pallonhallintataidot sekä erilaiset temput. Voltassa saa myös tehtyä oman pelihahmon, jolle voi valita erilaisia erikoisominaisuuksia sekä ostaa pelivoittorahoilla erilaisia vaatteita ja kenkiä.
Pro Clubs -nettipelissä saa myös tehtyä oman hahmon, mutta siinä pelataan oikealla kentällä. Pro Clubsia pelataan muiden pelaajien kanssa, jolloin joukkue koostuu usean eri pelaajan ohjaamista hahmoista. Hahmoa saa kehitettyä ansaitsemalla pisteitä, joita saa pelaamalla pelejä. Pro Clubsissa on myös mahdollisuus liittyä seuraan ja taistella tiensä yhdessä seuran kanssa parempiin divisiooniin.
Netissä myös järjestetään viikonloppuisin erilaisia turnauksia.
Päivitykset
FIFAan tulee päivityksiä melko usein, ja monesti päivitykset ovat isoja, joten konsolilla kannattaa olla tilaa. Päivitykset sisältävät esimerkiksi uusia FUT-kortteja, ja niissä korjataan virheitä ja bugeja, joita pelissä on saattanut olla.
FIFA on erittäin mukava ja viihdyttävä peli, kunhan sitä ei ota liian tosissaan. Pelimuotoja on myös niin monia, että vaikka yksi kävisikin jossain kohtaa tylsäksi, niin aina voi pelata jotain muuta.
Yhtä aikaa ensimmäisen syyssateen piiskatessa ikkunoita ne lävähtävät mieleen: välikausitakit ja -kengät! Missä ne ovat? Ovatko ne vielä sopivan kokoisia? Ja tietysti seuraavana päivänä koulussa on ulkoliikuntaa. Tai retkipäivä.
Reiman tyylikkäitä ja monen ikäiselle soveltuvia Selkis– ja Seiskari-takkeja löytyy ilahduttavasti 104-senttisistä 164-senttisiin. Mukavan kevyet ja ihanan hengittävän oloiset takit pitävät käyttäjänsä kuivana kovassakin sateessa (vesipilari vähintään 5000 mm). Molemmat ovat hieman pidempää mallia, jolloin takki suojaa paremmin myös jalkoja. Vettä ja likaa hylkivä pintamateriaali pitää myös tuulen visusti takin ulkopuolella, hikoiluttamatta sisältöään kuitenkaan liiaksi (hengittävyys 7000 g/m2/24 h).
Sininen Seiskari-takki on helmaltaan hieman pidempi kuin oranssinkeltainen Selkis.
Selkis-takin puuvillatrikoovuori ja Seiskari-takin sileä polyesterivuori tuntuvat pehmeiltä ja lämpimiltä ihoa vasten. Mitoitukseltaan takit ovat melko reiluja, ylenpalttista kasvunvaraa ei siis tarvitse erikseen laskea. Takkien alle mahtuu todella hyvin huppari tai fleece kylmempien kelien varalle, ja takkiin voi myös kiinnittää Reiman oman erillisen Sisin-sisätakin.
Seiskarin kaulus tulee Selkistä hieman ylemmäs suojaten myös kaulaa viimalta.
Molempia takkeja voi kääntää tai säätää tarranauhoilla helposti hihansuista tiukemmin istuviksi. Selkis-takki säätyy myös helmasta ja Seiskari vyötäröltä. Molemmista nutuista voi tarvittaessa irrottaa tarrasäädettävät ja nepparikiinnitteiset huput kokonaan. Kumpaisestakin löytyy valtavan ihanat isot taskut, joissa niin ikään on näpsäkkä nepparikiinnitys.
Takeissa on liikkuvuutta mukavasti lisäävät helmaleikkaukset.
Jos ei aamulla kouluun lähtiessä kylmä olisikaan, kevyet takit viikkautuvat melko pieneen tilaan, jolloin ne on helppo ja kätevä pakata reppuun viileän varalle.
Seiskarin yhdessä taskussa on lisäksi vetoketju.
Värienkin puolesta takit käyvät monen ikäisille. Selkistä löytyy iloisen oranssin ja turkoosin värisinä, Seiskaria hillitymmän tummansinisenä ja vihertävänä.
Ja mikä parasta: sekä Selkiksessä että Seiskarissa on heijastinnauhat sekä hihassa että selässä.
Di Gregorio & Barbucci: “Sisarukset Grémillet – 2: Cassopéen ihastus” (Story House Egmont, 2022)
Grémillet’n sisaruksista kertovan sarjakuvasarjan keväällä julkaistu ensimmäinen osa, Sarahin uni, kuvattiin enimmäkseen katraan vanhimman sisaruksen, Sarahin, näkökulmasta, vastikään ilmestynyt kakkososa keskittyy keskimmäisen, Cassiopéen, tarinaan.
Sarah, Cassiopée ja perheen kuopus, Lucille, matkaavat kesäloman kunniaksi mumminsa luokse maaseudulle. Cassiopée haikailee kaupunkiin jääneen ihastuksensa perään, mutta havahtuu yllätyksekseen myös tutun maalaispojan herättämiin lämpimiin tunteisiin.
Cassiopéen romanttisten pohdintojen lisäksi eläinrakas Lucille löytää jälleen yhden hoivattavan ja Sarah pähkii, miksi mummi vaikuttaa hieman unohtelevaiselta ja poissaolevalta. Ja kuka kumma soittelee vanhan rauniokirkon kelloja keskellä yötä?
Giovanni Di Gregorio kuljettaa jälleen näennäisen helposti useampaa juonenpätkää kautta kirjan ja solmii langat siististi takakannen käänteessä. Alessandro Barbuccin viivan ja värin käyttö on silmiä hivelevän kaunista, kuten aina.
Malin Falch: “Pohjantuli – Viikingit ja varis” (Story House Egmont, 2022) Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry
Malin FalchinPohjantuli-sarjan ensimmäisessä osassa lukija kuljetettiin Sonjan muassa Peikkolaaksoon, jossa tyttö onnekseen tutustui reilunoloiseen peikkopoika Espeniin ja tämän kaikenkarvaiseen seurueeseen.
Toinen osa tuo lukijan nähtäville koko joukon uusia hahmoja: sotajalalla kulkevan viikinkiheimon, hirvittävän merikäärmeen sekä mystisiä voimia omaavan ennustajan ja tämän vuoriheimolaisten parista eksyneen oppityttö Lotan. Tällä kertaa myös Sonjan eno ajautuu Peikkolaan – ja suoraan vangiksi.
Kuten ensimmäinen, myös toinen osa rakentaa suurempaa tarinaa kuin yksien kansien väliin näemmä mahtuu. Monen hahmon tahto ja päämäärä pedataan, mutta mitään ei ainakaan vielä ratkea.
Ja kuten ensimmäisessä, myös tässä toisessa kirjassa Falchin kuvitustaide on ensiluokkaisen kaunista.
Kuura Juntunen: Mähän tiesin, ettei täällä ole mitään (Kustannus Z, 2022) Kansikuva: Viivi Kulmala
Kuura Juntusen (s. 2002) romaani Mähän tiesin, ettei täällä ole mitään kertoo neljästä lukioikäisestä ystävyksestä, jotka etsivät paikkaansa maailmassa. Osa heistä tuntuu tuntevan olevan itsensä kanssa paremmin sinut, osa on edelleen enemmän tai vähemmän hämmennyksissään. Jos tuntee olonsa vieraaksi omassa kehossaan, kuinka sen kanssa tutustutaan?
Romaani kuljettaa tarinaansa neljän kertojaminän kautta. Luku luvulta lukija tutustuu Hellen, Julianin, Leenin ja Caesarin niin sisäiseen kuin ulkoiseenkin maailmaan. Ratkaisu on kunnianhimoinen. Kertojan vaihtuminen ilmoitetaan toki aina kunkin luvun alussa, mutta hahmot ovat samankaltaisine kamppailuineen melko samanoloisia, joten alussa kestää jonkin aikaa päästä näkökulmahyppelyn vauhtiin. Mutta kun kyytiin on päästy, perille kuljetaan sujuvasti.
Melankolissävytteinen tarina tarjoaa koskettavia kohtaloita, heleitä ilonpilkahduksia ja tärkeän näkökulman sateenkaarevaan arkeen.
Veera Miljan 80-sivuinen runokirja, Supersalanen tyttöpäiväkirja, on ilmava ja kevyt fyysiseltä painoltaan, mutta sisällöltään täyttä kultaa.
Milja kirjaa pienellä alkukirjaimella alkaviin lyhyisiin lauseisiinsa kimurantit kaverisuhteet ja ahdistavat kotiolot, kaksoistornien romahduksen ja Irakin sodan, kuvitteelliset hevoset ja mansikkajäätelön kääreisiin verhotut avunpyynnöt. Lauseet muuttavat toisinaan hienoisesti merkitystään sitä mukaa, kun rivi vaihtuu. Sivuille näennäisen heppoisasti asettuvien sanojen painava merkitys iskostuukin mieleen vasta viimeisen pisteen jälkeen.
Lavarunoilijanakin sanaillut Veera Milja käyttää runoissaan helposti luettavaa puhekieltä, ja sivuilta kuuluvan nuoren esiteinin äänen voi kuulla lukiessakin mielessään.
“ja sinä päivänä joka on vielä aika kaukana sinä päivänä joka vääjäämättä luisuu meiän luo
se päivä lähettää jo savumerkkejään jotka näkisin jos en ois jo tarpeeks vanha leikkimään etten nää mitä nään, etten nää mitä nään
sinä päivänä kun en enää oo tää sama kenenkäs sinä päivänä mun pitää päättää kuka oon, ite
sinä päivänä nostelen kaikki nää mun salaisuudet yks kerrallaan repusta aikuisten kahvipöytään ku pienet terävät kivet jotka kerran kellarista keräsin ja joku en tiiä viel kuka se on mut joku
se joku ottaa ne kämmenelleen yks kerrallaan ja ihailee pitkään niitten kauneutta ai tämmöset simpukat. ”
Tuutikki Tolonen: Varjo ikkunassa (WSOY, 2022) Kuvittanut: Kati Vuorento
Kesäloman alkaessa Agnesin kodissa, Rauhalan huvilassa, järjestetään erilaisia kesäleirejä ja paikka täyttyy hälisevistä uudenoppijoista. Myös Agnes ajautuu ystävänsä Pullan kanssa kummitäti-Silvian järjestämälle valokuvauskurssille, joka viekin kaksikon mukanaan niin valokuvauksen kuin huvilan ja suvunkin saloihin.
Tuutikki Tolosen kerronta on valloittavan soljuvaa. Teksti kulkee niin hyvin, ettei kirjaa malta laskea käsistään. Tolonen osaa pitää yllä hienovaraista jännitystä saamatta lukijaa kuitenkaan pelkäämään sivun kääntämistä. Koskettavan tarinan ohella piirtyy myös mielenkiintoinen kuva valokuvauksen historiasta.
Kati Vuorennon kuvat välittävät herkkyydessään ja suloisuudessaan lukijalle kauniit jäähyväiset, sillä Varjo ikkunassa imaisee lukijan mukaansa Agnesin ja Pullan seikkailuihin kolmannen ja viimeisen kerran. Onneksi sarjan osat voi lukea useammankin kerran.
Hanna Kostamo: Syväkyntö (Avain, 2022) Kansi: Timo Numminen
Haastattelin Hanna KostamoaMonikko-lehteen useampi vuosi sitten. Tuolloin tuntui uskomattomalta, miten paljon neljän lapsen kaksosmamma oli joutunut kokemaan. Rintasyöpä ja lähes kuolemaan johtanut verenmyrkytys eivät kuitenkaan näemmä olleet mitään verrattuna siihen, mitä nyt 44-vuotias Kostamo on sittemmin saanut osakseen.
Syväkyntö on Kostamon omakohtainen kirjoitus koettelevista kokemuksista syövän vuositarkastusten välissä ja jo voitetuksi luullun syövän uusiutumisesta; uusista säde- ja sytostaattihoidoista, uusista verenmyrkytyksistä ja -tulpista, läheistenkin sairastumisista ja poismenoista. Ja kuitenkin siinä samalla nelilapsisen perhearjen, rakastavan parisuhteen ja kansainvälisen bisneselämän pyörittämisestä.
Kirjan lukeminen on melkoista vuoristorataa, sillä synkkääkin synkemmistä sävyistään huolimatta kerronta pitää lukijankin pinnalla juuri mustaakin mustemman huumorin avulla. Kostamon ihailtavan vahva asenne ja kiertelemättömän suora sanailu käyvät sydämeen.
Vuokko Hurme: “Karmeat taruolennot” (WSOY, 2022) Kuvittanut: Julia Savtchenko
Vuokko Hurmeen Karmeat taruolennot esittelee lyhyen ytimekkäästi hirviöitä aakkosjärjestyksessä Frankensteinista zombiin. 64-sivuinen kirja tutustuttaa lukijansa yhdeksääntoista tarinoista tuttuun kammotukseen, kuten harpyijaan, krakeniin ja Loch Nessin hirviöön. Osa esittelyistä hoidetaan kaverikirja-tyyliin, jossa käy hauskasti selväksi, missä kukin pelotus asustaa, mitä harrastaa sekä mistä kyseinen tapaus pitää ja vastaavasti mistä ei. Annetaanpa kirjassa myös vinkkejä, miten minkäkin hirviön saattaa kukistaa, jos niikseen tulee.
Hurmeen teksti ottaa huomioon kohderyhmänsä iän, ja kertoo karmeuksista kiinnostavasti, mutta myös pelkoa hälventäen. Tiesitkö esimerkiksi, että espanjankielisissä maissa mörköä sanotaan cocoksi eli kookospähkinäksi? Ja sehän on itse asiassa aivan järkeenkäypää, sillä kookospähkinäthän ovat ruskeita ja karvaisia – kuten möröt.
Maltillisen tekstimäärän lisäksi monentasoisia lukijoita houkuttavat kirjan pariin Julia Savtchenkon viehättävät kuvitukset, jotka piirtävät pienille verkkokalvoille muistikuvat niin hurjasta hiisistä, jättiläismäisestä jetistä kuin nyrpeästä noita-akastakin.
WSOY:n Tietopalat-sarja on omiaan tiedonnälkäisille lukijoille. Sarjan kirjoissa löytyy karmeiden taruolentojen lisäksi monialaisesti tietoa myös muun muassa kissoista, jääkaudesta ja roboteista.
Jade Haapasalo: Pienet suuret keksinnöt (WSOY, 2022) Kuvitus: Kaisu Sandberg
Tietopalojen uusimpia teoksia on Jade Haapasalon kirjoittama ja Kaisu Sandbergin todella taidokkaasti kuvittama Pienet suuret keksinnöt, joka valottaa historian hämärässä tehtyjä neronleimauksia.
Selkeä ja suurehkokokoinen fontti sekä kivan pituiset tekstinpätkät houkuttelevat ronkelimmankin lukijan pariinsa oppimaan muun muassa, miten hammaslääkäri(!) William Morrison toi vuonna 1897 hattaran kaikkien saataville tai kuinka 15-vuotias Chester Greenwood kesti 1800-luvun loppupuolella kavereiden pilkan ja pelasti kehittelemillään korvaläpillä nykylastenkin korvat paleltumilta. Kirjassa esitellään 22 keksintöä, jotka helpottavat ja maustavat elämäämme nykyäänkin. (Coca Colan salaista reseptiä teos ei kuitenkaan paljasta).
Pienet suuret keksinnöt painottaa mainiosti, miten monetkin keksinnöt ovat itse asiassa syntyneet useamman kokeilun ja erehdyksen kautta. Tekijät antavat myös käytännöllisiä vinkkejä Pelle Pelottoman ammatista haaveileville pienille suurille uusille keksijöille.
Katariina Vuori: Kasvun paikka (Otava, 2022) 334 s.
Moniammatillisen ja monialaisia tietokirjoja kirjoittaneen Katariina Vuoren ensimmäinen romaani Kasvun paikka on hersyvän hauska, tragikoominen ja vastaansanomattoman valloittava.
Kotiäiti-Silvian elämä kulkee näennäisen mukavaa ja rutiininomaista uomaansa; pyykkäystä, siivousta ja kunkin viikonpäivän mukaista ruuanlaittoa lasten ollessa koulussa. Eräällä Ikea-reissulla ostoskärryyn kuitenkin valikoituu viaton yksisarviskasvi, ja sen myötä homma lähteekin vähän käsistä: kasvi toisensa jälkeen koti viidakoituu, eikä tyhjiä tasoja tahdo enää löytyä suurennuslasillakaan. Vaan mitä sanoo mies, joka alati kastelee sukkansa kasteluveden jättämiin lätäköihin ja törmäilee tetrasperman varsiin?
Sekä äidin, anopin että miehen vähättelyistä huolimatta ja rautakaupan viherosaston Riston huojennuttavilla neuvoilla Silviasta kehittyy melkoinen viherpeukalo – ja kekseliäs valehtelija. Kasvirakkaudelle vetää vertoja ainoastaan päähenkilön kaiken voittava rakkaus lapsiinsa.
Vuoren tyyli kirjoittaa on näennäisen vaivatonta. Hoya wayetiit, medinilla magnificat ja alocasia zebrinat soljuvat riviltä toiselle ja päähenkilön rakkaus vihreisiin viettelijöihin on perin romanttista. Tarinankaari kiertyy kauniisti kultaköynnöksen tapaan ja kirjailijan intohimo ja tietämyksen määrä tuoksuu kukkakaupan suloisen sakealta sademetsältä. Ollessaan valtavan viihdyttävä, Kasvun paikka välittää lukijoilleen myös kullanarvoisia hoitovinkkejä. Ilmavan kasvupohjan ainekset perliitistä kookoskuituun, lumensulamis- ja sadeveden käyttö kasteluun ja saunomisen höyrystävät hyödyt kulkeutuvat kuin toisiaan tukevan kasvikeskusteluryhmän käyttäjänimeltä toiselle.
Vuokko HurmeenVärikkäät-sarjan ensimmäinen osa esitteli Värikkäiden perheen punavoimaisen Tiukun, toinen osa sinisiä voimia taitavan Merin ja kolmas osa keskittyy perheen nuorimmaiseen, Tapioon, joka osaa mielensä voimin liikutella kaikkea vihreää – ja vihreän värin muodostavaa keltaista ja sinistä. Useamman värin hallitsevana Tapio saa osakseen perheen ihailua, mutta kun vieraaksi saapuu kullanhohtoinen Loisto, Tapio huomaa pienen vihreän kateuden pistoksen sisällään.
Loiston lisäksi Värikkäiden vieraaksi saapuvat myös Magenta-täti ja Tapion vaari Karri, jotka pakenevat suvun huvilalta edellisessä osassa tapahtuneen Harmauden hyökkäyksen vuoksi. Samaisen hyökkäyksen jälkimainingeissa myös Loiston isä on jäänyt Harmauden vangiksi, ja on sen vuoksi hoidettavana väriparantolassa. Kaiken lisäksi palettia sekoittaa siirtolapuutarhassa asuva mystisen ankea mustavalkoinen mies, Heimo Nokipää, jota Raatomieheksikin kutsutaan.
Värikkäät-sarja onnistuu käsittelemään lapsen tunnemaailmaa sekä konkreettisella että henkisellä tasolla. Tapio jännittää syksyllä alkavaa esikoulua, eikä tutustuminen uuteen Loisto-ystäväänkään tapahdu kädenkäänteessä. Kateus, pelko ja epävarmuus valtaavat Tapion mielen siinä missä lukijankin. Hurmeen sarja tuo Värikkäiden ja Harmauden kontrastilla myös masennuksen ja alakulon helpommin lapsen kanssa käsiteltäviksi.
Reetta Niemensivun kuvitus on tasaisen varmaa; letkeää viivaa ja kauniin vihreää väritystä. Niemensivu tavoittaa hahmojen mielentilat oivallisesti ja piirtää näkyviin niin ilon kuin surunkin.
Ilja KarsikkaanYksisarvinen kertoo pienestä Moasta ja tämän perheestä sekä erityisesti isästä, joka aina viikonlopun tullen katoaa barbaariystäviensä kanssa jahtaamaan imelältä tuoksuvaa yksisarvista.
Vaikka isä muina päivinä laittaa maailman parasta pastakastiketta, hölmöilee hassusti ja lukee iltasatuja, jahdista palattuaan hän näyttää hurjalta hoippuessaan kotiin rikkinäisine housunpolvineen, punaisine paidankauluksineen ja silmäkulmineen. Miksi isä haluaa saada yksisarvisen kiinni, vaikka äitikin raivostuu siitä?
Vauhdikkaan värikkäät kuvitukset valtaavat kirjan aukeamat ja moniulotteinen teksti mielen. Lukijan iästä riippuen teksti saanee erilaisia merkityksiä, erilaisin painotuksin. Perheille, joissa alkoholin käyttö aiheuttaa ongelmia, kirja tarjoaa hienovaraisen tavan käsitellä asiaa, ja havahduttaa jokaisen aikuisen pohtimaan oman käyttäytymisensä näyttäytymistä lapsen silmin.
Yksisarvinen on valtavan upea ja tärkeä kirja. Se tuo saarnaamatta esiin sekä Moan että isän näkökulman; pienen lapsen pelon ja hämmennyksen sekä isän pakottavan vapauden (?) kaipuun. Tarinan isä myös yrittää parhaansa mukaan jättää viikonloppuiset jahtinsa väliin ja etsiä symbolista yksisarvista muualta, Moan opastamana. Avoin loppu on toivoa herättävä.
Di Gregorio & Barbucci: “Sisarukset Grémillet – 1: Sarahin uni” (Story House Egmont, 2022)
Sisarukset Grémillet aloittaa sarjakuvasarjan, joka kertoo kolmesta keskenään erilaisesta sisaruksesta. Siskoista vanhin, Sarah, on tottunut ottamaan ohjat käsiinsä ja jakelemaan käskyjä nuoremmilleen, joista Cassiopée on parantumaton romantikko ja nuorin, Lucille, taas viettäisi aikansa mieluiten nelijalkaisten ystäviensä kanssa.
Äitienpäivän lähestyessä tytöt päättävät järjestää äidilleen juhlat ja kootessaan tälle lahjaa vanhoista valokuvista, tytöt päätyvätkin selvittämään äidin mystistä menneisyyttä, johon liittyy myös Sarahin toistuvasti näkemä uni.
Giovanni Di Gregorion luoma tarina kulkee ilahduttavan sulavasti sivunkäännöstä toiseen, siskosten välinen sanailu ja kemia on aidontuntuista (ja tuo paikoitellen nostalgisesti mieleen Louisa M. AlcottinPikku naiset) ja mysteeri pitää hyvin otteessaan.
Sarjakuvassa kuvat ovat yhtä tärkeitä tekstin kanssa, tunnelmaa ja tunnetilaa luodessaan jopa tärkeämpiäkin. Muun muassa W.I.T.C.H. -sarjakuvien piirtäjänä tunnetun Alessandro Barbuccin upea kuvitus maalaa toinen toistaan upeampia ruutuja lukijan silmien eteen, ja pikkutarkat yksityiskohdat ja populaarikulttuuriviittaukset imaisevat ilostuttavasti mukaansa.
Taitavan yhteistyön tulos viihdyttää oivallisesti niin nuorempaa kuin vanhempaakin lukijaansa. Onneksi jatkoa on luvassa.
Veera Salmi: Oboin kirja (Otava, 2022) Kansi: Nelli Längstedt
13-vuotias Oboi pääsee karkaamaan Tómos-Raamatista, vankilan kaltaisesta paikasta, jossa poika on asunut vuosia kolmossisarustensa Fantan ja Marmeladin – ja tuhansien muiden rakennukseen sijoitettujen hahmojen – kanssa. Tarkoituksenaan löytää perheensä auringonkeltainen lapsuuskoti ja selvittää kadonneiden vanhempiensa arvoitus, Oboi saapuu Vuorikaupunkiin, jossa hän törmää yllätyksekseen kansaan, joka ei osaa lukea ja saa vastaanpanemattomat toimintaohjeensa kämmeniinsä asennetuista älypuhelimen tapaisista kjämmenistä.
Kirpputorilla Oboi saa käsiinsä kirjan, jonka tyhjille sivuille kirjoittautuu Oboin tarina. Löydettyään muutamia kaltaisiaan kjämmenittömiä, Oboi pääsee selvittämään niin omaa kuin muidenkin Tómos-Raamatiin teljettyjen taustaa – ja tulevaisuutta.
Veera Salmen aiempien Puluboi-kirjojen tapaan teksti on jaoteltu sivuille melko maltillisesti. Useimpien lukujen lopussa on myös Oboin lyhyt kertaus päivien tapahtumista. Kirja on kuitenkin sekä aiheensa että hieman vaikeamman ja pidemmän tekstinsä puolesta suunnattu Puluboita vanhemmille lukijoille.
Oboin kirja on kunnianosoitus tarinoiden voimalle – ja lukutaidon tärkeydelle. Sotaisissa kohtauksissaan kirja on myös surullisen ajankohtainen.
Anniina Mikaman 1800-luvulle sijoittuva Myrrys kertoo 14-vuotiaasta Niilosta, joka jo pienenä orvoksi jäätyään on päätynyt Kivihalmeen taloon rengiksi, julman isännän käskyvallan alaisuuteen. Kun Niilon ja talon oman pojan, Akselin, metsästysretkellä käy huonosti, tarvitaan paikalle osaavaa parantajaa ja tietäjää, kaikkien hieman pelkäämää myrrysmiestä. Palkkionmaksun koittaessa äkkipikainen isäntä antaakin myrrysmiehelle Niilon rengiksi.
Vailla hellää huomiota ja lähes omanarvontunnotta kasvanut Niilo oppii myrrysmiehen muassa eläessään tuntemaan omat voimansa ja vastineeksi myös yksinäisyyteensä tyytyneen tietäjän elo rikastuu kanssaeläjän myötä. Kun Niilon unohtama menneisyys paljastuu vähä vähältä, uskaltaa hän vihdoin puolustaa sekä itseään että arvojaan.
Tänä vuonna Topelius-palkinnon ansaitusti voittaneessa teoksessaan Mikama kuvaa yhteiskunnan reunamilla elävien hahmojensa yhteiseloa ihastuttavan lämpimästi. Kaunis teksti kunnioittaa luontoa ja luonnollisuutta sekä vanhaa suomalaista kansanperimätietoa ja mytologiaa. Loppu jättää polun auki myös Niilon myöhempien vaiheiden kuvaukselle.
