Francesca Cavallo, Elena Favilli: Minä, kapinallinen tyttö (S&S, 2019)
Iltasatuja kapinallisille tytöille 1 ja 2 saavuttivat pari vuotta sitten suursuosion kertomalla aikamme vaikuttavista tytöistä ja naisista, jotka ovat raivanneet tiensä joskus kovinkin kivisestä polusta. Kirjojen yhden sivun pituiset esittelyt olivat nasevan jaarittelemattomia, kuudenkymmenen kuvittajan taiteilemat potretit ilahduttavan erilaisia. Kirjojen pääsanomana oli, että niin halutessaan kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa, kaikkien muiden epäilyksistä huolimatta.
Minä, kapinallinen tyttö evästää lukijansa samanlaisella asenteella. Kirja antaa ajattelemisen aihetta, erilaisia näkökulmia, välineitä, joilla raivata omia mahdollisia esteitään. Minä, kapinallinen tyttö on tehtäväkirja, jonka lukija täyttää itsestään. Siinä missä kaksi aiempaa kirjaa saivat ihailemaan rohkeita tyttöjä, tehtäväkirjan tarkoituksena on saada ajattelemaan samoin myös itsestään.
Valloittavan rohkaiseva kirja täyttyi perheemme 8-vuotiaiden toimesta nopeasti, lähes yhdeltä istumalta. Enkä nyt tarkoita, että he olisivat kahlanneet kirjan velvollisuudentunnosta, vaan puhtaasta innostuksesta. Kirja nostaa esiin tärkeitä näkökulmia siitä, miten itse näkee ja kokee itsensä; mitä asioita pelkää ja ei pelkää; mitkä asiat suututtavat ja millaisia tulevaisuuden suunnitelmia itsellä on. Olisi mielenkiintoista täyttää sama kirja muutaman vuosikymmenen päästä.
Luonnossa kasvit ja hyönteiset käyttävät eteeristen öljyjen ainesosia viestintäänsä. Öljyt sekä houkuttelevat haluttuja hyönteisiä kasvien luo että pitävät haitallisempia olioita loitolla.
Aromaterapeuttiset öljyt toimivat periaatteessa samalla tavoin myös ihmisille. Tiettyjen kasvien tietyistä osista uutetuilla öljyseoksilla on esimerkiksi punkkeja ja hyttysiä karkottavia vaikutuksia. Hengitettäessä eteeristen öljyjen ainesosat taas kulkeutuvat keuhkoihin ja aivoihin sekä sitä kautta joko piristävät tai rauhoittavat mieltä.
Eteerisillä öljyillä onkin monenlaisia vaikutuksia: toiminnallisia, terapeuttisia, kosmeettisia ja lääkinnällisiä. Öljyt toimivat vuorovaikutuksellisessa yhteistyössä kunkin oman kehon kemian kanssa.
Maija Vastamäen perustaman Kuura Essentialsin tavoitteena on ollut valmistaa käyttövalmiita aromaterapiatuotteita nimenomaan koko perheelle. Kätevänkokoisiin lasipulloihin säilötyt luonnonmukaiset öljyt kulkevatkin helposti mukana ja niiden käyttö on vaivatonta; pullon suussa olevan metallipallon pyörähdyksellä öljyä levittyy haluttuun kohtaan. Jokaisen pullon ympärille kiedotusta etiketistä paljastuu myös tarkempi tieto sen sisällöstä ja käyttötavoista.
Kuura Essentialsin tarjoama repertuaari pitää sisällään:
Outdoor no.1 – maatasossa Tuoksupielikkiä, amyristä ja verivetiheinää sisältävä tuoksuseos on tutkimuspohjaisesti kehitelty tuote pitämään maatasolla uhkaavat vipeltäjät loitolla.
Outdoor no.2 – ilmassa Kissanmintusta, sitronellasta, sitruunaruohosta, kanadantuijasta ja litseasta uutetut ainesosat edesauttavat lentävien inisijöiden karkottamisessa.
Itchy & Scratchy – kosmeettinen ihonhoitoöljy Basilikan, laventelin ja teepuun hoitavat ja rauhoittavat ainekset auttavat puremiin, pieniin haavoihin ja ihotulehduksiin.
Rise and Shine – terapeuttinen aamutuoksu Basilikan, eukalyptuksen ja piparmintun eteeristen öljyjen yhdistelmän on tarkoitus virkistää tuoksuttelijaansa. Tuoksusta tulee itselleni mieleen auringonnousun aikainen aamu maalla. Todella piristävä.
Just Chillin’ – terapeuttinen iltatuoksu Tuoksuilangia ja pomeranssia sisältävä tuoksuyhdistelmä on kehitelty rauhoittamaan ja maadoittamaan kiireistä mieltä.
Kuura Essentialsin sivuilta löytyy kattava tietopankki niin aromaterapeuttisten eteeristen öljyjen käytöstä, vaikutuksista kuin niiden sisältämistä ainesosistakin. Tuotteet kehitetään ja valmistetaan Suomessa, jonka vuoksi yritykselle onkin myönnetty suomalainen Avainlippu.
LATE LAMMAS: FARMAGEDDON Ohjaus: Will Becher, Richard Phelan Käsikirjoitus: Jon Brown, Mark Burton Kesto 88 min. K 7
Kun Sammalperän lähimetsään laskeutuu avaruusalus, alkaa kylässä tapahtua kummia. Oudon lennokin perässä tiluksille etsiytyy katalien tutkijoiden lisäksi myös innokkaita ufoharrastajia, joiden rahastamiseksi (ja sitä kautta uuden puimurin saamiseksi) Isäntä keksii rakentaa valloittavan teemapuiston.
Kun muut kylän hahmot hääräävät epäolennaisen parissa, LateLammas ja hänen ystävänsä keskittyvät tutustumaan kaukaiseen vieraaseen, Lu-Laan. Ilahduttavan ennakkoluuloton ja yltiöpäisen nerokas Late ottaakin asiakseen saattaa ulkoavaruuden lapsonen turvallisesti takaisin kotiplaneetalleen.
Kuten Nick Parkin luoman sarjan tiiviissä 7-minuuttisissa tv-jaksoissa, myös näissä pidemmissä pätkissä Late ja hänen villaiset ystävänsä viihdyttävät monen ikäisiä katsojia – ja vieläpä ilman vuorosanoja. Siinä missä hurmaavien hahmojen kommellukset huvittavat pienempiä katsojia, tarjoilee kerronta myös varttuneemmille faneilleen ilahduttavan joukon populaarikulttuuriviittauksia.
25. juhlavuottaan viettävän elokuvan vaha-animaation taso on taattua laatua pienintäkin yksityiskohtaa myöten. DVD:llä on bonuksena myös Lu-Lan ja Laten piirrostutoriaali sekä Live Action -videokooste.
5/5
PERHE ADDAMS Ohjaus: Greg Tiernan, Conrad Vernon Käsikirjoitus: Matt Lieberman Kesto 88 min. K 7
Addamsin perhe sai alkunsa amerikkalaisen Charles Addamsin kynästä vuonna 1938, jolloin hän piirsi eriskummallisen kokoonpanonsa sarjakuvaksi. Sittemmin perhe on esiintynyt useammassakin elokuvassa, tv-sarjassa ja musikaalissa. Yläluokkaisen amerikkalaisen perheen satiirina syntynyt hahmokavalkadi on valloittanut useammankin katsojan sydämen kanssaan pimeämmälle puolelle.
Aina liituraitaan pukeutuva Gomez-isä, pitkä ja laiha Morticia-äiti, totinen tytär Wednesday ja ilkeähkö Pugsley-poika muodostavat erilaisen ydinperheen, joka laajennetun lähipiirinsä kanssa aiheuttaa pahennusta missä sitten asuukaan. Löydettyään ylhäisessä yksinäisyydessään sijaitsevan entisen mielisairaalaan, kasvava perhe löytää vihdoin oman paikkansa – kunnes vuosien päästä lähikaupungin hattaranpunainen maailma uhkaa jälleen.
Addamsin perheen makaaberi maailma rakentuu vastakohtaisuuksille. Se, mitä yleisesti pidetään hirvittävänä on Addamsien mielestä hirvittävän ihanaa – ja toisin päin. Perhe joutuu kuitenkin kohtaamaan tavanomaiset ennakkoluulot, vaikka toivookin vain tulevansa hyväksytyksi juuri sellaisena kuin heistä kukin on.
Elokuvan pääsanoma on hieno, toteutus taas harmittavasti ei niinkään. Komediaelokuvan vitsit eivät oikein toimi, eivätkä hahmot ole itse asiassa niin erikoisia kuin luulevat olevansa. Perheen henkilöt on kivasti pyritty saamaan samannäköisiksi kuin alkuperäisessä sarjakuvassa, mutta muuten animointi on melkoisen muovisen näköistä, ja taustat näyttävät hyvinkin viitteellisiltä.
Kahdentoista vuoden ajan (2007-2019) kulkenut sitcom kertoo neljästä nörttiystävyksestä, joiden sosiaalinen kanssakäyminen muiden kuin toistensa kanssa on hieman kyseenalaista.
Big Bang Theory / Rillit Huurussa Vastaavat tuottajat: mm. Chuck Lorre, Bill Prady Ohjaus: mm. Peter Chakos
Kalifornian Teknillisessä Korkeakoulussa, Caltechissa, fysiikan parissa työskentelevät Leonard Hofstadter (Johnny Kalecki) ja Sheldon Cooper (Jim Parsons) ovat kämppiksiä, joiden elämää rikastuttavat niin Star Wars– kuin Star Trek -fanitus, roolipelit ja sarjakuvakauppakäynnit diplomi-insinööri Howard Wolowitzin (Simon Helberg) ja astrofyysikko Raj Koothrappalin (Kunal Nayyar) kanssa.
Kaveriporukalla on selkeät roolit: Leonard on kilttiäkin kiltimpi, Howard naistenkaatopuheistaan huolimatta huomattavasti kokenemattomampi, kaunopuheinen Raj taas ei alkuun kykene puhumaan naisten läsnäollessa lainkaan ääneen ja Sheldon on omassa neroudessaan hurmaavan töksäyttelevä ja välinpitämätön toisten tunteista.
Kun Leonardin ja Sheldonin kerrostaloon, käytävän vastapuolelle, muuttaa kaunis tarjoilija/näyttelijä Penny (Kaley Cuoco), on Leonardin elämäntehtävänä saada hänet tyttöystäväkseen.
Sarjan viehätys syntyy kahden täysin erilaisen kulttuurin törmäämisestä. Siinä missä Penny on paistatellut (lyhytkestoisella) koulu-urallaan suosittujen porukoissa, Leonard kumppaneineen on saanut osansa vessanpönttöuitoista. Vastakkainasettelu tarjoaa myös katsojalle helpon mahdollisuuden tutustua hahmojen erilaisiin maailmoihin, kuului itse sitten kumpaan kastiin hyvänsä.
Nokkelasti kirjoitettu dialogi heittää viittauksia elokuviin, sarjakuviin ja keräilykulttuuriin, mutta käsikirjoituksesta tekee mainion erityisesti se, että mukaan otetaan avosylin kyseisistä asioista tietämättömätkin. Rakkauden kaipuu, itsetunnon hapuilu sekä suuret elämänvalinnat koskettavat itse kutakin.
Sarjan päähahmot ovat eittämättä oivallisesti rakennettuja, mutta äärimmäisen hyvin kirjoitettuja ovat myös sivullisemmat hahmot. Yksinäinen ja masentunut sarjakuvapuodinpitäjä Stuart Bloom (Kevin Sussman), ilkeän kilpailuhenkinen kanssafyysikko Barry Kripke (John Ross Bowie) sekä Leonardin kylmänpuoleinen Beverly-äiti (Christine Jane Baranski) että Sheldonin täysin päinvastainen, uskonnollinen Mary-äiti (Laurie Metcalf) ovat kertakaikkiaan valloittavia ja jokainen heistä tukee osaltaan mielenkiintoista tarinankuljetusta.
Tarinan edetessä seurataan toki myös muiden poikien edesottamuksia vastakkaisen sukupuolen kanssa. Kipakka tarjoilija/mikrobiologi Bernadette (Melissa Rauch) löytää tiensä Howardin kainaloon, kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten neurotieteilijä Amy Farrah Fowler (Mayim Bialik) valloittaa Sheldonin sydämen ja Raj pääsee tutustumaan useammankin lyhytaikaisen tyttöystävyyden kanssa.
Vaikka hahmot kokevat suuriakin elämänmuutoksia, silti jokaisen perusluonne (ja vaatetus) pysyy ilahduttavan samanlaisina, mikä lienee jälleen yksi sarjan suosion salaisuuksista. Hahmoista tulee katsojille niin tuttuja, että he tuntuvat kuin omilta kavereilta, joiden kanssa on enemmän kuin mukava viettää aikaa.
Myönnän itsekin, että katsottuamme kahdennentoista kauden viimeisen jakson, emme olleet kyynelsilmin vielä valmiita eroamaan tyypeistä, joten meidän oli pakko aloittaa sarja välittömästi alusta uudelleen.
Onneksi on dvd:t! Varsinkin näinä epävarmoina aikoina on hyvä olla jotain pysyvää.
Pixarin uusimman elokuvan keskiössä ovat perhesuhteet, itseensä luottaminen ja toisten tukeminen. Sekä suuri seikkailu!
Eteenpäin / Onward Ohjaus: Dan Scanlon Käsikirjoitus: Dan Scanlon, Jason Headley, Keith Bunin Kesto: 103 min K 7 Ensi-ilta 6.3.
Kun Kajastuksen veljeksistä nuorinkin, Iikka (Tom Holland / Henri Piispanen), täyttää 16-vuotta, hän ja isoveljensä Aaro(Chris Pratt / Riku Nieminen) saavat myyttisen lahjan: taianomaisen mahdollisuuden viettää vielä yhden päivän kuusitoista vuotta sitten edesmenneen isänsä kanssa. Kaikki ei (tietenkään) mene aivan kirjoitusten mukaan ja eeppiseen matkaan mahtuu toinen toistaan kimurantimpia mutkia.
Poikien isänkaipuu on koskettavaa. Herkempänä ja ujompana pikkuveljenä Iikka näyttää kaipauksensa näkyvämmin kaikkine C-kasettinauhoitusten kuunteluineen päivineen. Karskimman ja räväkämmän Aaron sisäinen syvyys taas näyttäytyy (älyttömän makeiden!) farkkuliivien alta hieman hienovaraisemmin – mutta kenties sitäkin iskevämmin.
Alkuperäiset suunnitelmat isän tapaamiseksi saavat uusia suuntia matkan edetessä. Kuten perheissä kuuluukin, veljekset sekä tukevat että satuttavat toisiaan; kokevat vankkumatonta yhteenkuuluvuutta että suunnatonta henkistä välimatkaa; ja ajattelevat kuitenkin lopulta vain toistensa parasta.
Laura-äiti (Julia Louis-Dreyfus / Hanna Kaila) ja tämän uusi miesystävä Konstaapeli Kopukka (Mel Rodriguez / Stan Saanila) sekä Mantikori (Octavia Spencer / Sanna Saarijärvi) tekevät omista hahmoistaan myös hykerryttävän monipuoliset.
Tuttuun Pixar-tyyliin elokuvan ulkoasu on moitteetonta. Hahmot ovat kolmiulotteisuudessan lähes käsinkosketeltavia ja tyyppien puvustus kerrassaan mahtavaa. Ja kaikenlaiset bändi- sekä Dungeons & Dragons -viitteet toimivat aina.
Eteenpäin on sydämeenkäyvä tarina rakkaudesta, ja siitä, miten toisen onni on joskus omaa tärkeämpää.
Louisa May Alcottin omakohtaisiin kokemuksiin pohjaava kertomus neljästä Marchin perheen sisaruksesta on innoittanut niin lukijoita kuin elokuvantekijöitäkin jo reilun sadan vuoden ajan.
Pikku naisia Ohjaus & käsikirjoitus: Greta Gerwig Kesto 135 min K S Ensi-ilta 31.1.
Alunperin vuosina 1868 ja 1869 julkaistu Pikku naisia -kirja kertoo tiiviin sisarusparven paikoin kivuliaastakin, mutta myös nauruntäyteisestä kasvusta pienistä tytöistä nuoriksi naisiksi. Teoksen uusin filmatisointi, Greta Gerwigin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva keräsi peräti kuusi Oscar-ehdokkuutta.
Tarinan kertojana toimii sisarusparven poikamaisin sekä perinteisiä sukupuolirooleja eniten kaihtava ja kammoava Jo (loistava Saoirse Ronan). Meg (Emma Watson) loistaisi näyttämöllä ja on ajattelultaan hieman romantiikkahakuisempi, Beth (Eliza Scanlen) rakastaa hiljaisempaa elämää sekä pianonsoittoa ja nuorin siskoksista Amy (Florence Pugh) kaipaa korkealuokkaisiin taidemaalaripiireihin. Eläväisten siskosten salaseura järjestää niin vallattomia kokouksia kuin teatteriesityksiäkin, joihin myös rikas naapurinpoika Theodore “Laurie” Laurence (Timothée Chalamet) pääsee vihkiytymään.
Aikana, jolloin naisen rooli on ollut hyvinkin tiukkaan määrätty, omapäiset ajatukset eivät ole olleet suotavia. Varsinkin tyttöjen rikas täti (Meryl Streep) koittaa suitsia kovaäänisestä porukasta sulokkaita neitosia. Onneksi tyttöjen äiti, Marmee (Laura Dern) sen sijaan ymmärtää jälkikasvuaan ja toimii itse oivallisena esikuvana asioiden hoitamisessa. Kun perheen isä taistelee Amerikan sisällissodassa, ruoan – niin omaan kuin muidenkin – pöytään saaminen on neuvokkaiden ja ahkerien pikku naisten harteilla.
Gerwigin elokuvan kerronta vuorottelee virkistävästi takaumien kanssa. Milloin Jo on New Yorkissa hankkimassa koulutusta ja tuloja, milloin riidellään kotipuolessa ärsyttävän pikkusiskon kanssa. Tarinan tunteville eräs kohtaus kuitenkin näyttäytyy hyvinkin kurkkuakuristavana. Musiikin lakatessa vielä tuossa nimenomaisessa kohdassa tyystin, on nyyhkäysten pidättely vaikeaa.
Vaikka elokuva sijoittuukin 1800-luvun puoliväliin, on se tänäkin päivänä enemmän kuin inspiroiva. Pikku naisia on vahva kuvaus mielenkiintoisista yksilöistä, joilla on vahva tuntemus itsestään, oikeuksistaan ja paikastaan maailmassa.
4/5.
Tolkien-dvd Ohjaus: Dome Karukoski Käsikirjoitus: David Gleeson ja Stephen Beresford Kesto 112 min K 12
Toinen omakohtaisiin kokemuksiin pohjaava kirjailijasta kertova elokuva on viime toukokuussa leffateattereissa ensi-iltansa saanut ja nyttemmin dvd:lle ehtinyt Tolkien.
Dome Karukosken ohjaama elokuva valottaa legendaaristen Hobitin ja Sormusten herran sivuille päätyneiden hahmojen ja tapahtumien taustoja.
12-vuotiaana orvoksi jäänyt John Ronald Reuel Tolkien (Nicholas Hoult) kiinnostui jo nuorena eri kielistä. Koulussa opetettujen ranskan, saksan, latinan ja kreikan lisäksi poika intoutui muinaiskielistä. Stipendin turvin hän aloitti opinnot Oxfordin yliopistossa, jossa kaksi vuotta klassisia kieliä opiskeltuaan erikoitui muinaisenglantiin ja -norjaan. Skandinaavisiin tarustoihin tutustuttuaan, Tolkien luki myös Kalevalan ja kehitti sen vokaalivoittoisen ääntämisen pohjalta myöhemmin kirjojensa suurhaltijakielen, quenyan.
Kouluaikoinaan Tolkien tutustui myös kolmeen ystäväänsä, Robert Gilsoniin (Albie Marber / Patrick Gibson), Christopher Wisemaniin (Ty Tennant / Tom Glynn-Carney) sekä Geoffrey Smithiin (Adam Bregman / Anthony Boyle) ja heistä tuli erottamaton joukkio, aina Ensimmäiseen Maailmansotaan asti. Myös Tollersin (kuten hänen ystävänsä tätä kutsuivat) kohtaama rakkaus, EdithBratt (Mimi Keene / Lily Collins), näyttelee suurta osaa niin kirjailijan elämässä kuin myöhemmässä kirjallisessa tuotannossaankin.
Elokuva visualisoi upeasti, miten kirjallisuuden klassikkoteosten tarinat ovat saaneet alkunsa nuoren J.R.R. Tolkienin mielikuvituksessa. Miten tosielämän pelko, epävarmuus ja suru sekä toisaalta myös ystävyys, rakkaus ja rohkeus ovat siirtyneet paperille – ja sitä kautta miljoonien lukijoidensa sydämiin.
Star Warsin ikoninen tunnusmusiikki ja keltainen aloitusteksti saa mielen haikeaksi, kun tietää, että kyseessä on legendaarisen saagan viimeinen osa.
Star Wars: The Rise of Skywalker Ohjaus: J.J. Abrams Käsikirjoitus: J.J. Abrams & Chris Terrio Kesto 142 min K 12 Ensi-ilta 18.12.
Edellisessä osassa, The Last Jedissä (2017) Imperiumin pahat voimat jäivät pirullisesti kytemään. The Rise of Skywalkerissa Kylo Ren (Adam Driver) janoaa edelleen galaxin johtajuutta, juuriaan etsivä Rey (Daisy Ridley) taas sen tasapainottavaa vastavoimaa. Yhdessä kaksikko olisi täysin voittamaton, jonka heidän välisensä telepaattinen side kerta toisensa jälkeen osoittaa. Mutta kuka voittaa viimeisen eeppisen taistelun?
Massiivisen tarinan päätösosa on kunnioittava kumarrus elokuvasarjan historialle. Yhdeksännessä osassa kohdataan niin uusia hahmoja kuin vanhoja tuttuja sekä kuullaan mantroiksi muodostuneita lausahduksia. Alkuperäisistä osista tutuksi tullut kolmen ystävyksen tiivis suhde jatkuu uuden sukupolven muodossa ja palkitsemattomatkin vihdoin palkitaan.
Jäähyväisiä heitetään rakastetuille hahmoille pitkin päätösrainaa niin suoraan kuin piilomerkityksellisestikin, sekä kuvallisesti että sanallisesti. Tarina kuljettaa sankareitaan vanhoille tapahtumapaikoille ja hahmojen taustoista nousee uusia yllättäviä salaisuuksia. Ystävyys on kuitenkin edelleen kaiken koossa pitävä voima, kun joukkio taistelee yhtenäisenä rintamana vääryyttä vastaan.
Vaikka elokuvassa onkin paikoin tarkoin laskelmoituja kohtauksia (kuten toki kuuluukin), tarina ei sorru liialliseen ylisiirappisuuteen. George Lucasin luoman Star Warsin perinteitä kunnioittaen naishahmot ovat vähintäänkin tasavertaisia miesten kanssa ja jokaisella on oikeus muuttaa elämäntarinansa kirjoitusta. Ja kuten Leian ja Hanin rakkaus aikoinaan, myös tässä rakkaus leijuu alati ilmassa ilman sen konkreettisempia alleviivauksia, vaikka tosirakkauden uhrauksiakin toki tehdään.
J.J. Abramsin ja Chris Terrion käsikirjoitus punoo yhdeksän tarinan punaiset langat hyvin nätisti yhteen. Kaiken kaikkiaan The Rise of Skywalker on kuin monesti luetun lempikirjan kauniisti koristeltu viimeinen sivu.
Suursuosion saavuttaneen Frozen -elokuvan toista osaa ehdittiin odottaa kuusi vuotta. Tällä välin sekä elokuvan hahmot että sen yleisö ehtivät kasvaa ja kehittyä.
Frozen 2 Ohjaus: Chris Buck ja Jennifer Lee Käsikirjoitus: Jennifer Lee Kesto 104 min K 7 Ensi-ilta 25.12.
Arendellin elämä on asettunut turvallisiin uomiinsa, mutta kuullessaan seireenimäisen laulun, Elsan on vastattava kutsuun ja astuttava kohti tuntematonta. Tutkimusretkelle hän saa mukaansa tutun jengin; Annan, Kristoffin, Svenin ja Olafin. Laulu johdattaa saattueen taiottuun metsään ja sen vangiksi jääneen alkuperäiskansan luo – sekä Elsan taikavoimien lähteille.
Frozen 2 on selkeästi tummasävyisempi kuin edeltäjänsä. Kukin hahmo kohtaa matkallaan esteitä ja löytää itsestään uusia puolia. Siinä missä Elsa oli ensimmäisen elokuvan vakavan vastuullinen taakankantaja, uskaltaa hän kakkososassa lopulta päästää itsensä vapaammaksi. Huolettomampi pikkusisko, Anna, taas koittaa tällä kertaa parhaansa mukaan ottaa osansa Elsan huolista ja murheista. Kun Annan ja Kristoffin suhdekin on mennyt eteenpäin, niin ollen ainoa, joka on ja – onneksi – pysyy, on Olaf. Ainakin melkein.
Surultakaan ei elokuvassa vältytä, ja siksipä nenäliinat ovatkin katsomossa tarpeen.
Kerrontaa säestävät Christophe Beckin loihtimat kappaleet. Melankoliaa, hupsuutta ja voimauttavaa energiaa sisältävät laulut jäävät seireenin kutsuhuudon tavoin päähän soimaan. Saumattoman sujuva ja taidokas animointi kiihtyy etenkin loppua kohden uskomattoman kauniiksi – ja tavallaan myös hyvin alkuperäisen disneymäiseksi.
Nyt kahdeksan vuotiaat kaksostyttöni kuuluivat ensimmäisen elokuvan ihastuneeseen fanikuntaan. Kaikeksi onneksi he pysyivät siinä – tai palasivat siihen – myös toisen osan nähtyään.
Last Christmas Ohjaus: Paul Feig Käsikirjoitus: Emma Thompson, Bryony Kimmings Kesto: 102 min K 7 Ensi-ilta 8.11.
Kate (Emilia Clarke) ei oikein tunnu saavan elämästään otetta. Päivät hän on töissä täpötäydessä joulukoristekaupassa, yönsä hän viettää ystäviensä ja tuttaviensa sohvilla. Jugoslaviasta kotoisin oleva hössöttävän murheellinen äiti (Emma Thompson), vaimoaan välttelevä isä (Boris Isakovic) ja oman elämänsä vangiksi ajautunut sisko (Lydia Leonard) eivät osaltaan tuo Katen elämään ilonpilkahduksia. Mutta eräänä päivänä paikalle ilmestyy mystisen kepeä ja hyväntuulinen Tom (Henry Golding).
Last Christmas on tarkoitettu hyvänmielen jouluelokuvaksi. Mikäli siis pitää jouluelokuvista, tämä on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Sitä säestävät George Michaelin tutut ja hieman tuntemattomammatkin kappaleet, jouluvalot luovat pehmeää tunnelmaa ja elämä kulkee kaikista valinnoista huolimatta eteenpäin. Emilia Clarke on roolissaan ilmeikkään ihastuttava ja Henry Golding koskettaa matalalla äänellään.
Paikoitellen elokuvan rakennettu todellisuus on kuitenkin liian läpinäkyvää. Puheenvuoroista osa on selkeästi tarkoitettu vitseiksi, mutta ne eivät juurikaan naurata. Loppuratkaisukäänne on kuitenkin oivallinen ja pelastaa paljon.
X-MEN: Dark Phoenix -dvd Ohjaus: Simon Kinberg Käsikirjoitus: John Byrne, Chris Claremont K 12 Dvd-julkaisu 21.10.
Useampikin elokuvasaaga saapui tänä vuonna päätökseensä. Niin myös Marvelin sarjakuviin perustuva X-Men -sarja. Jack Kirbyn ja Stan Leen vuonna 1963 luoma erikoiskykyjä hallitseva mutanttiryhmä on seikkaillut valkokankaillakin jo kahden vuosikymmenen ajan.
Dark Phoenix keskittyy ryhmän jäsenistä eniten Jean Grayhin (Sophie Turner), jolla on kenties ryhmän mahtavimmat voimat. Kun Jean saa pelastustehtävissä itselleen sattumalta vielä suuremmat kosmiset voimat, hänen on entistä vaikeampi pitää voimansa hallinnassa, etenkin kun hän läpikäy samalla menneisyytensä käsittelemättömiä tapahtumia.
Kun Jeanin hallitsemattomat supervoimat alkavat koetella koko maailman turvallisuutta, ja hatarasti saavutettu tasapaino ihmisten ja mutanttien välillä järkkyy, X-Men -ryhmän jäsenten on päätettävä, kuinka toimia. Onko Jean hyvien vai pahojen puolella? Voiko sekä häntä että maailmaa pelastaa?
Vaikka Dark Phoenix päättääkin pitkäikäisen elokuvasarjan, se ei ole kovinkaan koskettava. Ei esimerkiksi samalla tavalla kuin keväällä nähty Avengersien tarun päättänyt Endgame. Melkein johtuu mieleen, että päätös on ollut joko pakotettu – tai sitten tämä ei olekaan ihan se viimeisin sana.
Joker Ohjaus: Todd Phillips Käsikirjoitus: Todd Phillips, Scott Silver Kesto 122 min K 16 Ensi-ilta 4.10.
Todd Phillipsin ohjaama ja yhdessä Scott Silverin kanssa käsikirjoittama Joker on sanalla sanoen vaikuttava. Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon voittanut elokuva on ahdistava kuvaus maailmasta, josta inhimillisyys on katoamassa.
Joaquin Phoenix tekee upean roolityön esittäessään Arthur Fleckiä, yhteiskunnan vähäosaisten kaistalle ajautunutta yksilöä, joka etsii vain ihmisarvoista kohtelua. Kerta toisensa jälkeen Fleck joutuu kuitenkin pettymään raskaasti, sillä lopulta kaikki hänen kunnioittamansakin henkilöt pettävät nuoren miehen. Ja niin syntyy Jokeri, joka saa vihdoin kaipaamaansa kunnioitusta.
Jokerin taustatarina on mielenkiintoinen ja pitää Phillipsin ja Silverin käsikirjoituksessakin mystisyytensä. Visuaalisuudeltaan elokuva on huikean ankea; Gotham City näyttäytyy jäte-, rotta- ja rikollisuusongelmineen juuri niin inhottavana kuin sarjakuvien perusteella kuvitteli. Puvustus tuo tarinaan oman merkittävän lisänsä, ja esimerkiksi Fleckin siirtymä Jokeriksi kuvataan oivallisesti myös pukeutumisen kautta.
Elokuva on oikeastaan paljonpuhuva ja tärkeä osoitus siitä, kuinka jokainen ansaitsee tulla kohdatuksi kunnioittavasti. Ja miten tärkeää avunpyytäminen ja -antaminen – mieluiten ajoissa – on.
Jos kirjasarjan avaus onnistuu kaappaamaan lukijan mukaansa, on mukava tietää, että samaan maailmaan ja samoihin hahmoihin pääsee palaamaan vielä uudelleenkin. Chris Rylanderin ja Noora Kunnaksen kirjat aloittavat mielenkiintoisten maailmojen sarjat.
Chris Rylander: Gregin legenda, Eeppisten epäonnistumisten sarja 1 (Jalava, 2018) Suomennos: Kaisa Ranta 359 s. ISBN 9789518875775
Gregin legenda kertoo 13-vuotiaasta Greg Belmontista, jolle epäonni ei ole vieras. Erityisen tuttu se on torstaisin. Torstait ovat olleet kirottuja Belmontin suvussa kautta aikain ja siksipä ei olekaan liian yllättävää, että Gregin elämä kääntyy ylösalaisin juuri kyseisenä viikonpäivänä. Tuolloin hänelle nimittäin valkenee, että hän onkin kääpiö, nimeltään Greg Myrskymaha.
Chris Rylanderin kirjasarjan avaus imaisee kerrontansa mukaan välittömästi, ja mikä parasta, se myös pitää otteessaan viimeisille sivuille asti. Kääpiöiden historia ja tavat ovat mielenkiintoista luettavaa ja kun Rylander kutoo kotikaupunkinsa Chicagon kutkuttavasti mukaan tarinaan, tapahtumat saavat kuvittelemaan, että ne olisivat entistä mahdollisempia myös oikeassa maailmassa.
Kuten kunnon tarinaan kuuluukin, epäilys kalvaa nuoren seikkailijan mieltä, eikä aina ole aivan varmaa, kehen voi luottaa. Sankari kasvaa kuitenkin tarpeeksi isoksi saappaisiinsa ja epäonninen entinen erakko onnistuu saamaan kannatusta sekä kirjan sisällä että sen lukijoissa. Sarjan jatkoa jää odottamaan innolla.
Noora Kunnas: Salmanterin Terttu (Otava, 2019) Kuvitus: Teemu Juhani ISBN 9789511335351
Sisarukset Mikko ja Lilli joutuvat vanhempiensa työmatkan vuoksi asustamaan kesän nipottavaisen setänsä luona. Onneksi sedän naapurissa asuu toista maata oleva, hilpeän hauska Salmanterin Terttu ja liuta tämän mitä mielenkiintoisempia ystäviä. Kun pikkukaupungin odottamassa kukka-asetelmakilpailussa alkaa näkyä vehkeilyn tunnusmerkkejä, on Tertun ja lasten aika selvittää tapaus juurta jaksain.
Noora Kunnaksen kirjoittamat hahmot ovat mukavan eläväisiä ja tarina kulkee sutjakkaasti luvusta toiseen. Myös Teemu Juhanin hulvaton kuvitustyyli loihtii oivallisesti omalta osaltaan pikkukaupungin asukkaista varsin vallattomia. Kuvien ja kevyen sivutaittonsa ansiosta kirja soveltuu mainiosti pienemmillekin lukijoille.
Hauskaa, että tämäkin kirja on osa sarjaa, ja jatkoa on siis luvassa.
Angela Nguyen: Piirretään söpöä! Helpot ja ihanat kawaii-hahmot (Karisto, 2019) 128 s. ISBN 9789512366774
Taiteilija ja kuvittaja Angela Nguyenin selkeillä opeilla on helppo oppia piirtämään japanilaistyylisiä kawaii-hahmoja. Söpön tyylin perusteet nojaavat pyöreisiin kulmiin, eloisiin ilmeisiin ja vauvamaisiin mittasuhteisiin, joissa pää on suurempi kuin jalat. Nguyen antaa oivia esimerkkejä niin liikkeen kuvaamisesta, vaatetuksesta kuin erilaisista asusteistakin, jotka tuovat hahmolle luonnetta. Kirjassa käydään läpi niin ihmis-, eläin- kuin mitä erilaisempien esinehahmojenkin suunnittelua.
Taiteiluharrastus on tehty helpoksi, eikä piirtämisessä vaaditakaan sen kummempaa välineistöä. Peruskynä ja -paperi riittävät. Kirjan parhainta antia on ehdottomasti sen innostava leikkimielisyys; mistä tahansa hahmosta tai esineestä saa eläväisen, kun vähän pelkistää, pyöristää – ja piirtää. Nguyenin sanoma kun on, että “Piirtäminen on tosi kivaa!”
Ja niin se onkin.
Laura Haarala, Hanna Kauppinen & Aiju Salminen: Bändin käsikirja (Into kustannus, 2018) 210 s. ISBN 9789522649331
Toinen kirja, joka madaltaa itse toimeen tarttumista on Laura Haaralan, Hanna Kauppisen ja Aiju Salmisen“Bändin käsikirja”. Opus on suunnattu erityisesti tytöille, nuorille naisille ja muunsukupuolisille, joita bändiharrasteissa vähemmän näkee. Omien soittokokemustensa pohjalta tekijät halusivat tehdä musiikin mukaan pääsemisestä lukijalle mahdollisimman helppoa.
Kirjassa käydään läpi bändin perustamisen alkeet: mistä löytää bändikavereita, millaisia perussoittimet (rummut, basso, kitara, koskettimet, laulu) ovat ja vähennetään vahvistimien ja PA-laitteiden mystisyyttä. Tekijöiden omien kokemusten ja haastattelemiensa artistien avulla katsastetaan myös bändikämppä, sävelletään ja sanoitetaan oma biisi, keksitään bändille nimi ja buukataan ensimmäinen keikka. Eikäpä jää tämän kirjan takia ensimmäinen levytyskään hoitamatta.
Aiju Salmisen rockia uhkuvat kuvat ovat omiaan vahvistamaan kirjan kutsua liittyä musaskeneen. Eiku menox, sano Annie Lennox.
Ihmeiden puisto Käsikirjoitus: Josh Appelbaum & André Nemec Kesto: 85 min K 7 DVD-julkaisu 26.8.
June-tyttö viettää nuoren elämänsä parasta aikaa, sillä hän kehittelee äitinsä kanssa maailman parasta huvipuistoa. Ihmeiden puistossa on mitä vallattomampia laitteita, uskomattomampia vuoristoratoja ja maukkaimpia herkkuja. Huikeat rakennelmat valtaavat perheen kodin ja lähikadut, eikä testiajoja estä kukaan eikä mikään.
Kunnes tapahtuu jotain, mikä romuttaa koko puiston idean.
Ihmeiden puisto on koskettava kertomus mielikuvituksen, itseluottamuksen ja ystävyyden voimasta. Kerronta ei juurikaan polje paikoillaan, vaan kuljettaa katsojaa vuoristoradan lailla eteenpäin.
4/5
Vili ja Monsteriplaneetta Ohjaus: Éric Tosti Käsikirjoitus: David Alaux, Éric Tosti ja Jean-Francois Tosti Kesto: 90 min K 7 DVD-julkaisu 13.9.
Myös Vili ja Monsteriplaneetta -elokuvassa lapsi joutuu selvittämään tiensä takaisin kotiin omin -ja muutaman mielenkiintoisen olion- neuvoin.
Avaruustutkimusmatkailijaperheen alus haaksirikkoutuu ja noin kymmenvuotias Vili päätyy pakokapselin kyydissä vieraalle planeetalle. Vieraan maan kamaralla pelastusta odotellessaan, Vili päättää jatkaa vanhempiensa jalanjäljillä ja tallentaa kaiken näkemänsä uuden ja oudon. Onneksi pojalle sattuu mukaan myös monitoimirobotti Pakki, joka toimii varoitteluineen oivana vanhemman korvikkeena.
Ranskalaisanimaatiossa on melko paljon samaa kuin Disney/Pixarin muutamassa elokuvassa, mutta tarina ja visuaalisuus toimivat perusviihdyttävästi.
Nykyaika edellyttää koulussa ja työelämässä pärjäämisessä entistä enemmän ulospäinsuuntautuneisuutta. Mutta miten käy, jos ihminen on syntyjään ujompi?
Liisa Keltikangas-Järvinen: Ujot ja introvertit (WSOY, 2019) A5, 288 s. ISBN 9789510434765
Pitkän linjan temperamenttitutkija Liisa Keltikangas-Järvinen kääntää yleisen kysymyksenasettelun mielenkiintoisesti toisin päin: “Miten kestän työpaikan äänekästä ekstroverttiä?”
Tällaiseen pulmaan ei useinkaan – jos koskaan – kysytä neuvoja. Sen sijaan Keltikangas-Järvinen on saanut varmasti miljoona kertaa vastata kysymykseen, miten introvertti pärjää työelämässä tai saako ihminen ylipäätään olla ujo? Emeritaprofessorin mukaan tottakai saa. Ujoilla ja introverteilla on nimittäin hyvinkin paljon annettavaa yhteiskunnalle, mikäli tämä vain ymmärtää ottaa taidot vastaan.
Ujouden “ongelma” linkittyykin yksilöä enemmän yhteisötasolle: ujous määrittyy ympäristön reaktioiden mukaisesti. Jos lapsi saa toistuvasti kuulla olevansa ujo, alkaa hän pitää itseään ujona ja tulkitsee ympäristöään sen mukaisesti. Välttääkseen vieraiden ihmisten kanssa kokemaansa epämieluisuuden tunnetta, ujo saattaa alkaa vältellä uusia sosiaalisia kontakteja, eikä siten saa kaipaamaansa harjoitusta sosiaalisesta kanssakäymisestä – ja noidankehä on valmis.
Ujot ja introvertit -kirja pitää sisällään tutkimuksia, teorioita ja määritteitä siitä, mitä ujous ja introversio ovat ja mitä ne toisaalta eivät ole – sekä termien välisistä eroista. Laaja kirja valottaa ujouden syntymekanismeja, ilmenemistapoja ja seurauksia sekä antaa konkreettisia keinoja, miten ujoutta voi pienin askelin vähentää, mikäli ihminen itse kokee sen ongelmalliseksi ja jättää sen vuoksi tekemättä asioita, joita oikeasti haluaisi tehdä.
Päästäkseen sinuiksi sosiaalisten suhteiden kanssa, ihminen tarvitsee harjoitusta juuri siinä. Ujo lapsi tarvitsee avukseen turvallisen aikuisen, joka ymmärtää, milloin lapsi tarvitsee pientä sysäystä kohti muita lapsia, milloin taas sylin turvaa. Aikuinen taas voi valmistautua uusien ihmisten kohtaamiseen muun muassa keksimällä jo valmiiksi puheenaiheita.
Keltikangas-Järvisen kirjan parhainta antia onkin juuri ujouden hyväksyminen. Ujous ei ole heikkous, josta olisi syytä päästä pakonomaisesti eroon.
Quentin Tarantinon uusin elokuva on kunnianosoitus 60-luvun lopun Hollywoodille ja kiistaton osoitus, että ohjaaja-käsikirjoittajan tarinankerronta on edelleen omaa luokkaansa.
Once upon a time in… Hollywood Ohjaus: Quentin Tarantino Käsikirjoitus: Quentin Tarantino Kesto 162 min K 16 Ensi-ilta 16.8.
Yhdeksännessä elokuvassaan Quentin Tarantino tutustuttaa katsojan Rick Daltoniin (Leonardo DiCaprio), sympaattisen mukavaan TV-tähteen, joka suree loisteliaan uransa ajautumista unohduksen alamäkeen. Menneiden vuosien westernien ykköstähti joutuu uusissa pahiksen rooleissaan pönkittämään uusien sankareiden taivalta Hollywoodin neonvaloihin.
Daltonin ottaessa epäröiviä askeleita kapenevalla polullaan, hänen rinnallaan kulkee varmoin askelin hänen stuntmiehensä ja ennenkaikkea luottokaverinsa, Cliff Booth (Brad Pitt), joka on “enemmän kuin veli ja vähän vähemmän kuin vaimo” – miten mahtava määritelmä!
DiCaprio ja Pitt luovat hahmoilleen elämän, josta katsoja välittää aidosti. Kaverusten välillä ei ole minkäänlaista kitkaa, vain leppoisaa yhdessäoloa ja toisen tukemista. Aivan loistavaa ja sydäntälämmittävää ystävyyskuvausta, jota seuraa reilun parituntisen ajan hymy huulillaan. Pienet välähdykset Sharon Taten (Margot Robbie) vuoden 1969 päivistä tuovat kerrontaan oman, yllättävän aurinkoisen lisänsä.
Tarantinon tyylin tuntien, jossain vaiheessa veri tulee kuitenkin lentämään. Niin tässäkin, mutta sitä saa odottaa yllättävän kauan. Tosin sitten sitä kyllä lentääkin. Loistavalla käsikirjoituksellaan Tarantino punoo miesten tarinaan risteäviä sivujuonia, jotka yhtyvät lopussa kutkuttavalla tavalla.
Kuten aina, Tarantinon elävissä kuvissa musiikki on taattua laatua. Ai että. Puvustus on saumantarkkaa, kuvaus rullaa ja siirtymät seuraavat upeasti toisiaan. Tarantinon ja kumppaneiden pyyteettömän rakkauden elokuvia kohtaan näkee kirkkaasti kuin elokuvateatterin valotaululla.
Rovio Entertainmentin kymmenen vuotta sitten julkaisema Angry Birds -mobiilipeli on räjähtänyt vuosien saatossa varsin suuriin mittoihin. Virstanpylvästä juhlistaakseen Rovio ja Sony Pictures Animation sinkoavat valkokankaille näyttävästi Angry Birds -Elokuva 2:n.
Angry Birds -Elokuva 2 Ohjaus: Thurop Van Orman Käsikirjoitus: Peter Ackerman Kesto: 97 min K 7 Ensi-ilta 9.8.2019
Kolme vuotta sitten julkaistussa ensimmäisessä Angry Birds -elokuvassa lintuparven yksinäinen murjottaja, Red (Riku Nieminen) onnistui pelastamaan lintujen munat ovelan kavalilta possuilta. Jatko-osassa Red paistattalee edelleen sankarin maineessaan, jonka pelkää kuitenkin menettävänsä – ja sitä myötä myös ystävänsä.
Kun sekä Lintu– että Possusaarelle sinkoutuu jäätyneitä jättitykinkuulia ja horisonttiin ilmestyy mystinen kolmaskin saari, ikiaikaisten kilpakumppaneiden on yhdistettävä voimansa ja käytävä yhteistuumin taistoon kotiensa puolesta.
Tutkimuspelastuspartioon liittyvät sulkapeitteisten puolelta Redin lisäksi Mahti Kotka(Tommi Korpela), Pommi (Joonas Saartamo), Sakke (Antti Lang) ja tämän neropattisisko Silver (Heljä Heikkinen) sekä saparohäntien joukoista Leonard (Ville Myllyrinne), Oona (Mimosa Willamo) ja Kari (Tero Koponen). Kukin oman alansa – omalla tavallaan – asiantaitajia.
Kuten kunnon seikkailuun kuuluukin, esteitä ilmaantuu tämän tästä. Kolmannen saaren valtijatar Zeta (Leea Klemola) pitää palkollistensa kanssa huolen, että sankaripartio joutuu käyttämään luovia ratkaisuja kotiensa pelastamiseksi – ja yleisön naurattamiseksi. Hulvattomat keinot kirvoittavat taattuja naurunpyrskähdyksiä niin lapsissa kuin aikuisissakin.
Hieman reilu puolitoistatuntinen leffa on mukavan värikylläinen ja kompakti. Räväkämpi pääjuoni vuorottelee rauhallisemman sivujuonen kanssa sopivassa suhteessa. Animointi on silmissä sulavaa silavaa ja klassikkohitit säestävät kokonaisuutta.
Angry Birds -Elokuva 2 on kaikenkaikkiaan varsin toimiva koko perheen hyväntuulinen kokemus. Vähän niin kuin se pelikin.
Disneyn uusintaversio vuoden 1994 upeasta Leijonakuningas -piirroselokuvasta herää tänä vuonna henkiin “oikeannäköisten” eläinten myötä. Tuoko huippuanimaatio kuitenkaan merkityksellisesti jotain lisää alkuperäiseen verrattuna?
Leijonakuningas Ohjaus: Jon Favreau Käsikirjoitus: Jeff Nathanson Kesto 119 min K 12 Ensi-ilta 17.7.
Disneyn uusi versio Leijonakuninkaasta on upeaa katsottavaa. Savanneilla ravaavat seeprat, lehtiä hamuilevat kirahvit ja hiekkapilviä nostattaen rynnäköivät gnut ovat tuttuja luontodokumenteista, tällä kertaa uljailla leijonilla ja räkättävillä hyeenoilla vain on vuorosanatkin.
Tarinallisesti elokuva toistaa 15 vuotta sitten julkaistun piirrosanimaation juonen. Leijonavauva Simba (Donald Glover / Joonathan Kettunen) leikkii alussa viattoman hilpeästi ystävänsä Nalan (Beyoncé Knowles-Carter / Paula Vesala) kanssa, kunnes perimysjärjestyksestä suivaantunut Mufasa-kuninkaan (Darth Vaderin äänenäkin toiminut James Earl Jones / Markus Bäckman) veli Scar (Chiwetel Ejiofor / Aku Laitinen) päättää puuttua asioiden luonnolliseen kulkuun ja poistaa sekä veljensä että veljenpoikansa pelistä.
Simba pakenee syyllisyydentuntonsa ajamana kauas valtakuntansa alueelta ja tutustuu rennon letkeään parivaljakkoon, Timoniin ja Pumbaan (Billy Eichner / Antti Pääkkönen ja Seth Rogen / Antti L.J. Pääkkönen) ja opettelee luottamaan Hakuna Matata -mottoon, joka ei tarjoa huolen häivää. Kunnes suunta jälleen muuttuu, ja rohkea nuori Nala päättää hakea Simban lunastamaan todellisen paikkansa Jylhämaan kuninkaana.
Disneyn animointivelhot ovat todella taitavia ja elokuvan parissa viihtyy. Ulkomuotonsa lisäksi uusio ei kuitenkaan tarjoa enempää tai syvällisempää sisältöä kuin alkuperäinen. Kenties nykylapsisto hakeutuu uudenkaltaisen animaation pariin kuitenkin helpommin.
Jos luulit Endgamen päättäneen Avengersien tarun, olet onnellisesti väärässä. Spider-Man: Far From Home jatkaa egendaarista tarinaa. Huh.
Spider-Man: Far From Home Ohjaus: Jon Watts Käsikirjoitus: Steve Ditko, Stan Lee Kesto: 130 min K 12 Ensi-ilta 3.7.
Naapuruston ystävällinen Spider-Man (Tom Holland) saa Endgamen jälkeisessä maailmassa täytettäväkseen Ironmanin turhankin raskaat saappaat. 16-vuotias Peter Parker haluaisi maailmaa järisyttäneen taistelun jälkeen rentoutua luokkatovereidensa kanssa Euroopan opintomatkalla ja kerätä ennemmin rohkeutta iki-ihastuksensa MJ:n (Zendaya) sydämen kuin ulkoavaruuden pahisten voittamiseen. Elementaalihirviöiden hyökätessä Maahan, apuun lentääkin mystinen Mysteerio (Jake Gyllenhaal), joka tuntuu oikealta ratkaisulta kaikkeen.
Far From Home on ihan(an) mahtava. Elokuva sisältää niin rakkautta, kaipuuta kuin jännitystäkin. Tom Hollandin esittämä Peter Parker / Spider-Man on vilpittömän sympaattinen tuskaillessaan rakkaudentunnustuksensa ja Ironmanin hänelle jättämän vastuun ristitulessa. Peterin salaisesta identiteetistä tietoinen ystävä Ned (Jacob Batalon) tuo seikkailuun sekä rauhoittavaa leppoisuutta että turvallista uskollisuutta ja pääpomo Nick Fury (Samuel L. Jackson) on aina yhtä kadehdittavan viileä raivatessaan tehtävän tiellä olevat esteet.
Parhaimmillaan elokuva onkin juuri hahmojensa välisiä suhteita kuvatessaan. Maailman pelastaminen on periaatteessa tässä leffassa hieman toissijaista, sillä tyyppien sanailu ja vitsit naurattavat oikeasti ja herkemmissä kohdissa saa nieleskellä palaa kurkusta. Mutta kuten arvata saattaa, kaikki ei kuitenkaan ole juuri sitä, miltä näyttää. Kirjaimellisesti.
Toisin kuin lukuisissa muissa Marvel-filmatisoinneissa, sarjakuvaimperiumin perustanutta Stan Leetä ei tällä kertaa nähdä cameo-roolissa. Viime marraskuussa kuollut Lee nähtiin ymmärrettävistä syistä viimeisen kerran cameona Endgamessa.
Juonesta sen enempää paljastamatta, penkissä kannattaa pysyä lopputekstien jälkeisten lopputekstien jälkeenkin. Ja jatkoa on lupa odottaa. Jei!
Kolme vuotta sitten julkaistu Lemmikkien salainen elämä -elokuva paljasti, mitä kaikenkarvaiset lemmikit tosiasiassa tekevät ihmisten ollessa poissa kotoa. Kakkososa jatkaa tarinaa lemmikkien todellisista tarkoitusperistä.
Lemmikkien salainen elämä 2 Ohjaus: Chris Renaud Käsikirjoitus: Brian Lynch Kesto: 86 min K 7 Ensi-ilta 26.6.
Ykkösosasta tuttu terrieri Max (suomenkielisenä äänenä Paavo Kerosuo) kohtaa uusia seikkailuja, kun emäntä menee naimisiin ja perheeseen syntyy vauva, Lassi. Alun epäilyksistä huolimatta Max tykästyy uuteen ihmiseen niin kovin, että alkaa pian stressata tämän hyvinvoinnin paapomisesta. Kun perhe suuntaa maatilan rauhaan, hermoloma muuttuu oman rohkeuden metsästysreissuksi, jossa suurta gurua esittää tilan vanha vahtikoira, Rooster (Vesa Vierikko).
Maxin ja Duken (Stan Saanila) maatilamatkailun ohessa seurataan kaupunkiin jääneitä kavereita ja jännitetään, saako pomeranian Gidget (Hanna Kaila) pelastettua Maxin lempilelun, onko Lumipallosta (Roope Salminen) oikeasti ainesta supersankariksi ja miten kadehdittavan ja vilpittömän välinpitämätön Chloe-kissa (Rinna Paatso) voikaan olla.
Elokuvan pääteemana on rohkeus. Miten seurata omaa polkuaan vaaroja täynnä olevassa maailmassa, menettämättä omanarvontuntoaan? Kakkososa on mielestäni etenemisessään hieman edeltäjäänsä rauhallisempi, ja hyvä niin. Vaikka tässäkin vauhtia riittää, kaahatus ei ole päämäärätöntä ja vaihtelut kahden tapahtumapaikan välillä toimivat toisiaan tukien.
Lemmikkien visuaalisuus on Illuminationille tutusti iloista silmänruokaa. Jokainen eläimen kanssa eläjä löytää hahmoista tuttuja piirteitä. Ja selviääpä leffan myötä myös mysteeri niistä kadonneista sukkapareista.
