Kuralätäköstä teatteriin

Aamupäivä vieteltiin kuralätäköissä. Kasteltiin ja kurattiin itsemme sukkia ja nenänpäätä myöten. Sitten katsahdus kelloon ja huomattiin, että sehän pitäisikin olla jo teatterikunnossa.
HMP on ihan loistava, sillä se pitää meidät kuralätäkköjen vastapainona kulttuurissa kiinni. Kuinka monta teatteriesitystä olisi jäänyt näkemättä ja kokonaan huomaamattakin ilman HMP:n teatteritarjontaa? Kuranaamaiset lapsenikin tuntuivat varsin kulttuureilta kertoessaan teatteri Hevosenkengästä kuin omasta olohuoneestaan. Toinen aikoi varustautua samalla mekollakin kuin viime kerralla – tosin se oli mennyt jo pieneksi tovi sitten. Toinen muisteli jäätelöä ja mietti, että vieläköhän siellä on samat jäätelöt tarjolla. Ja olihan ne.
Siinäpä sitten kiireellä kuorittiin kuraiset kerrokset poissa ja hoputin pukemaan jotain siistimpää päälle ja käymään vessassa ennen lähtöä. Ja niinhän siinä taas kävi, että Järvenpäästä Espooseen ajeltiin lapset siisteinä takapenkillä ja äiti sadetakissa ja kauheassa pissahädässä ratin takana.
Perille päästiin ja kuinka kotoisalta se tuntuikaan. Ei pelkästään sen takia, että tilat ja käytänteet ovat tulleet tutuiksi aiemmasta, vaan myös siitä syystä, että tupa täyttyi vanhoilla tutuilla monikkoperheillä & kuulumisten vaihto raikasi ennen teatteriesitystä.
Kuinkas sitten kävikään niille jäätelöille? Kello soi merkiksi, että esitys on alkamassa ja tulisi siirtyä salin puolelle, jonne kuitenkaan ei jätskiä saanut viedä. Sanoin lapsille, että syökääpä loppuun vain ihan rauhassa. Sen verran oli kummallakin jännitystä vatsanpohjassa ja kellon aiheuttamaa paniikkia, että puoleksi haukatut jäätelöt suorastaan lensi roskiin ja askeleet lähti rientämään salin puolelle. Mahaa kipristi kummallakin ennen esityksen alkua.
Maukka ja Väykkä olivat meille uusia tuttavuuksia.  Esityksen aikana parit naurunremakat ja kysymystulvat valtasivat salin. Vaikka kaikki esityksen jutut eivät vielä auenneet meidän muksuille, niin annoimme niiden mennä suosiolla ohi ja naureskeltiin nakupellepatsaalle vielä hyvä tovi sen esiintymän jälkeenkin. Jäipähän hyvä fiilis kaikille ja halu tulla uudestaan.  Vielä ei rohkeus riittänyt kaverikuvaan Maukan ja Väykän kanssa. Askel kerrallaan – kohti kuralätäkköjä ja teattereita!

Seikkailupuisto Korkee

”Syökääpä nyt että jaksatte tänään seikkailla!” – näin totesin ennen seikkailupuistoon lähtöä. No eihän ne tietenkään syöneet. Jo kait niitä jännittikin niin paljon, että mahaan ei paljon perhosten joukkoon mitään voinut tiputtaakaan.

Se oli puolen tunnin ajomatka Mustikkamaalle yhtä kysymystä täynnä; Lähinnä kylläkin ohi ajelevista poliisiautoista, kuin tulevasta koitoksesta seikkailupuisto Korkeessa. Perille päästiin ja jätettiin mies parkkipaikkaa etsimään ja noustiin lasten kanssa kyytistä suoraan lipunmyyntiluukulle.

Oli aika hiljaisia nämä minun 4-vuotiaat seuralaiset siinä vaiheessa. Meinasin ehdottaa vessassa käyntiä, mutta vessat olivat epäkunnossa, joten enpä muistuttanut asiasta, vaan siirryttiin suoraan varusteita hakemaan. Kun katsoin lapsiani samalla, kun heille varusteita puettiin päälle ja toinen oli aivan vakavana ja toinen yritti jotain pelonsekaista hymynkaretta saada aikaiseksi, niin mietin kyllä, että mitähän tästä loppujen lopuksi tulee.

Siinä vaiheessa kun meille infottiin, että miten turvaköysien kanssa toimitaan ja lapset olivat nousseet jo ensimmäiselle kantoradalle, niin huomasin, että tyttärenikin pelonsekainen hymynkare oli hävinnyt. Poikaa ei naurattanut, mutta päättäväisesti hän lähti kulkemaan kädestä pitäen ensimmäistä siltaa ylittäen. Kun hän oli päässyt loppuun, lähdin auttamaan tytärtäni saman sillan ylityksessä. Ja sitten se tuli. Lohduton itku tyttäreni suusta, josta pystyi vain erottamaan sanat ”lähdetään kotiin” ja ”minua pelottaa”. Totta kai samanaikaisesti poikani oli halukas jo siirtymään seuraavalle sillalle, mutta ei uskaltanut yksin ja komennot kuului, että äiti tänne ja heti. Siinä komentojen ja itkun puolivälissä mietin, että miten nyt handlaan tämän homman, että saan edes jonkun hiljaiseksi ja tyytyväiseksi, koin kyllä pitkästä aikaa oikein kunnon kaksosmomentin, sillä perästä tulevat ihmiset katsoi jo aikamoisella silmällä, että meinaakohan se emäntä nyt edetä lastensa kanssa yhtään mihinkään. Oikein vanha kunnon riittämättömyyden hetki, joita sateli enemmänkin vauva-aikana. Muistin toisen monikkoäidin sanoneenkin lippuluukulla, että oli vähän vaikeaa vielä viime vuonna yksin näiden kaksosten kanssa olla täällä. Ymmärrän.

No, eipä siinä auttanut kuin huudella pojalle, että otahan iisisti, tulen ihan justiinsa ja puhua rauhoittavia tyttärelle samalla. Mutta näin se vain tyttäreni otti itseään niskasta kiinni sieltä kauhun keskeltä ja lähti ylittämään ensimmäistä siltaa. Kyllä silloin ajattelin, että on se rohkee likka, uskaltaa tuosta noin vain hyppästä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, vaikka aika paljon pelottaa. Kyllä ne on aikamoisia nämä lapset ja paljon saisi heiltä kyllä oppia. Mutta, eteenpäin – sitten seisottiinkin koko porukka siinä seuraavan sillan alussa ja siinä sitten seisottiinkin, sillä lapseni vielä vajaa metrisinä ei yltänyt nostamaan turvaköyttä lukkokohdan yli ja minä pätkänä äitinä en saanut maastakaan sitä hypittyä tai riuhdottua eteenpäin. Yritin katsella ympärilleni, mutta en nähnyt ketään kuka olisi tullut auttamaan. Itse asiassa en nähnyt koko puistossa kertaakaan työntekijää enää ohjeistuksien jälkeen, mikä oli vähän hassua. No siinähän sitä jonoa taas kertyi perästä ja tyttärellä alkoi taas pelko nousta, kun hieman takaa tuuppastiin turhautuneena. Ehkä siitä tuuppasusta sai sitten mamma vähän voimaa, kun en kehdannut sitä sille toiselle muksullekaan sanallisesti osoittaa, sillä sain riuhtastua turvaköydet eteenpäin ja matka jatkui.

Sitten alkoikin helpottamaan, eikä ehkä vähintään sen takia, kun mieskin saapui parkkipaikan löytäneenä.

Mutta tuossa edellä olikin sitten mainittuna kaikki reissun kommellukset. Muuten kaikki 3 kantorataa pyörittiin läpi ja sitten vielä uudestaan monta kertaa rata 1 ja rata 2, sillä 3 radan lapsetkin myönsivät kaikessa urheudessaan vielä vähän vaikeaksi. Ehkä eniten vaikutti se, että naperot ovat aika lyhyitä ja heillä oli vähän vaikeuksia kuljettaa köyttä mukana ja tietyt askellukset oli välillä aika suuria. Ensi vuonna voikin olla jo eri juttu – toki sillä oletuksella, että pituuttakin on tullut.

Mainittakoon vielä, että se, joka ei olisi lopettanut ratojen läpi käymistä ollenkaan, oli tämä lohduttomalla itkulla aloittanut tyttäreni, joka aneli kerta toisensa jälkeen, että vielä yksi rata pliis. Hän oli radoilla myös huomattavasti veljeään rohkeampi, joka muuten kiikkuu ja kaakkuu missä ikinä se vain onkaan mahdollista. Velipojan kohtaloksi koitui se, että ei totellut tuota minun ihan ensimmäistä lausetta eli ”syökääpä nyt että jaksatte tänään seikkailla”, sillä hänelle iski kova nälkä. Lopuksi katseltiinkin penkiltä, kun sisko pomppi ratoja menemään ja suunniteltiin, että mitä syödään. Koska pienellä pojalla alkoi myös armottomasti väsyttämään, niin päätimme, että syödään seikkailupuiston antimia. Sehän oli nimittäin aivan varma, että se uni kyllä korjaa naperot heti kun autoon istahamme. Ja näinhän me evästettiin hyvät pizzapalat. Pieni toivonkipinä oli, että lapset olisivat keränneet tästä energiaa ja suostuisivat vielä Korkeasaareen lähtemään. Mutta ei, ei onnistunut taivuttelu. Mietittiin jo miehenkin kanssa, että kuinka tässä taas näin kävi, että me täällä yritetään anella lapsiltamme, että lähettäis nyt vielä käymään Korkeasaaressa ja lapset sanoo tiukasti vastaan ”Ei, nyt lähdetään kotia”. Kyllä meillä menee moni asia vain välistä nurin kurin ja eihän siinä auttanut, kuin vanhempienkin lähteä hilautumaan autoa kohti – toki ilman itkupotkuraivareita. Ainakin tällä kertaa 🙂

-Maiju

Monikkoriemua Huimalassa!

Se on nyt viikko kaksostenpäivästä – tosin, se virallinen kaksostenpäivä unohtui kyllä arjen pyörteisiin meikäläisillä, mutta johan sitä juhlittiinkin HMP:n järjestämässä kaksostenpäivän tapahtumassa Huimalassa. 

Paikka oli meille uusi ja mukana 2 vilkasta, mutta uutta jännittävää 3-vuotiasta. Heti sisääntullessa ja lippuja lunastaessa tuli hyvä olo, kun näki hinnaston ja lippujen oikeat hinnat. Ei voi muuta sanoa, kuin kiitos HMP ja tapahtuman tuoma alennus, että mekin raaskimme tänne tulla.
Mutta sitten ei muuta kuin ulkovaatteet pois ja menoksi. Äidin mielestä näissä tapahtumissa parasta on, että näissä aina vilisee tuttuja kasvoja joita moikata ja vaihtaa pari sanaa. Harvan nimeä sitä muistaa tai oikeastaan edes kuulee näiden tapahtumien puitteissa, mutta se keskinäinen ymmärrys on aika huikeata. Niissäkin tilanteissa kun jonotat autoille pitkän tovin ja sitten loppuu lapsella rohkeus kun vuoro koittaa, kun taas toinen monikko juoksee jo pitkin ratoja samanaikaisesti – tai kun huokailet ohikulkiessa, kuinka jalat on jo ihan hellänä siitä sadannesta kapuamisesta isoon liukumäkeen.
Meidän naperot haluavat katsoa kaikki leikkipaikat ensin vanhempien kanssa. Oliko muita, jotka selkä kyyryssä painoivat pitkin käytäviä ja ne verkot joita pitkin kavuta vain pisteli jalkapohjissa? Onneksi lopussa odotti tarpeeksi tilava liukumäki, johon ei äitikään juuttunut takapuolestaan ;-). Sitten kun lapset lähtivät käytävien uumeniin omaan tahtiin ja toisella iskikin viime hetken paniikki just ennen liukua alas, niin löytyy se toinen joka tuuppasee sen sieltä alas. Taisi se vähän ottaa myös kädestä kiinni viereiseltä radalta. Jotain oikeaa siinä ainakin tapahtui, kun sisko haki jokaiseen liukuun turvan siitä lähtien veljeltänsä. Onhan se kyllä liikuttavaa.
Mutta siinä vaiheessa, kun kaikkia muita leluja enemmän alkaa kiinnostamaan nuo keskinäiset painit keskellä käytäviä, niin tietää, että vielä ne on lahjottavissa lähtemään. Jos mentäisiin niin pitkälle, että se paini ennättäisi päättyä jonkun suuttumukseen / itkuun, niin se jatkuisi vielä haalarien pukemiseen asti, joten näissä tilanteissa pitää olla mukana sekunnilleen.
Eikä siinä vielä kaikki, kun lähdettiin pois, niin äitihän huomasi Luhdan outletissa ison prosentin alet ja matkamuistoiksi tästä päivästä tarttui tytölle takkia ja äidille kenkiä. Pojat kilpaa huokailivat käytävällä, mutta saivat tikkarinsa autossa. Joten kaikin puolin, onnistunut päivä! Ensi vuonna uudestaan, missä ikinä sitten riehutaankaan! Kiitos!

 

HMP-aktiivien syysterkut

Kesäloman päälle oli jotain mitä odottaa – nimittäin Helsingin Seudun Monikkoperheet ry:n hallituksen kehittämis- ja virkistyspäivä Nuuksiossa mökkeillen elokuun lopuksi. Kyllä se vain on parasta tässä yhdistystoiminnassa nämä ihmiset, sillä kyllä sitä vain odottikin, että pääsee näiden ihanien monikkoäitien kanssa suunnittelemaan tulevan syksyn ohjelmaa piristämään koko perheen eloa pimenevien päivien keskellä. Ja toki – kyllä siinä samalla tulee aina mukavasti sivuttua myös omaa jaksamista arjen hulinassa ja parit kikka kolmoset ja vuodatukset vaihdettua 😉 Eikä toki yhtään haitannut kokoustamisen päälle nautitut rauhassa syödyt ruokailut ja kiireettömät saunomiset 😉 Sehän on suorastaan lomaa, kun saa suunnitella kaikkea kivaa ja rupatella mitä parhaimmassa seurassa!

Talousasioitahan se pitää aina ruotia ja budjetointia, mutta onneksi meillä on tähän osaavaa porukkaa toiminnassa mukana – ei tosin allekirjoittanut, mutta nuo muut 😉 Sehän se parasta onkin, kun porukan osaaminen ja tietotaito on yhteensä hyvin laaja-alainen ja varmasti jokainen löytää tässä yhdistystoiminnassa ne omat mielenkiinnon ja osaamisen kohteensa toimia.

Mutta kovasti saatiin jälleen tapahtumiakin pöytäkirjoihin naputeltua. Siitä ne ideat vain aina kumpuilee, kun joku heittää ettei osaa letittää lapsensa hiuksia, toinen kertoo olevansa aivan mielikuvitukseton askartelun suhteen ja kolmas huikkasee, että teinit kyllä kaipaa vähän meikkiopastusta. Ja näistä toiveista tai jopa tarpeista ne lähtee tapahtumat pikkuhiljaa vain syntymään 🙂 Näitä toiveita ja tarpeita kuulemme kyllä mielellämme kaikilta meidän jäseniltämme – hihkaskaa vain tulemaan ja me muotoilemme siitä tapahtuman! Mutta paljon on kaikkea kivaa tulossa, että kyllä kalenterien sivut saavat nyt täyttöä.

Loistavaa on, että Vantaankosken jumppasali on meillä käytössä tämän lukuvuoden vanhaan tuttuun tapaan lauantaisin. Kovasti siihen mietimmekin toimintaa ja käyttötarkoitusta, jotta se palvelisi jäsenperheitämme mahdollisimman hyvin. Tähän mielellämme otamme vastaan myös ehdotuksia!

Perehdyimme porukalla myös uusiin nettisivuihin, sekä niiden ylläpitoon. Jaoimme roolituksia sen suhteen ja hieman tikustakin välillä vääntäen sivut ovat nyt huomattavasti enemmän porukalla hallinnassa 😉 Näin sitä aina vain oppii uutta, ei sekään yhtään huono piirre ole tässä toiminnassa.

Mutta sillä se syksy polkaistiin käyntiin – ja ei kyllä yhtään hullummalta syksy tosiaan näytäkään. Maanantaina kokoonnutaan seuraavan kerran kokoustamisen merkeissä – heittäkää ihmeessä meille ideoita tulemaan, joita haluatte meidän kokouksessa läpi käyvän, sillä kaikki ehdotukset ovat aina enemmän kuin tervetulleita!

Syksyisin terveisin,
Maiju