Siinä missä pienemmille lukijoille on viime vuosina ilmestynyt roppakaupalla inspiroivia esikuvia pursuilevia kirjoja, Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin on vastaavanlainen hieman isommille lukijoille.
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2019)
A5, 447 s
ISBN 9789511303398
Ihastuin totaalisesti Mia Kankimäen esikoiskirjaan, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2014), eikä Naiset joita ajattelen öisin tuota pettymystä. Kirjoittajan tyyli on edelleen yhtä valloittava; Kankimäki kertoo asioita hyvin henkilökohtaisesti, kursailematta ja sinällään. Hän tuo julki niin omat epävarmuutensa kuin suoranaiset fanituksensa – ja myös sen, ettei oman idolin sädekehäkään ole joka tilanteessa täysin puhdas. Kirjailijan tapa puhutella tutkittaviaan on loistava tapa ottaa ulkopuolinen lukija mukaan keskusteluun: kuin kuuntelisi sivukorvalla mielenkiintoisen monipolveilevaa jutustelua, ja pääsisi siihen vielä itsekin mukaan.
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin vei lukijan mukanaan Japaniin, tällä kertaa Kankimäki kuljettaa meidät kymmenen yönaisen perässä Japanin lisäksi myös Afrikkaan ja Italiaan.
Ensimmäinen etappi on matka Karen Blixenin perässä Afrikkaan. Kankimäki myöntää jännittävänsä ja pelkäävänsä, ja matkustaa silti. Hän lähtee useamman päivän telttaretkelle tuntemattoman miesoppaan kanssa ja pelkää ja nauttii, silti. Yönaisiltaan Kankimäki kerää elämänohjeita, jotka usein liittyvät reippauteen, tekemiseen ja lähtemiseen silti – peloista, ennakkoluuloista ja epämukavuuksista huolimatta.
Seuraavana matkataan uraauurtavien tutkimusmatkailijoiden kanssa maailmankolkkiin ja koko -pallonkin ympäri aikana, jolloin naisen paikka oli joko isänsä, miehensä tai veljensä taloudenhoitajana. Uskaliaina lähtijöinä on niin vanhojapiikoja kuin vaimoja ja äitejäkin. Kaikki omanlaisiaan, mutta siltikin samanlaisia: rohkeita, sitkeitä ja itsenäisiä.
Firenzestä Kankimäki löytää aina esiinnostettujen miestaiteilijoiden varjoista vahvoja naistaitajia. Antiikin aikana suljettujen ovien takana vaihtoehtoina oli yleensä joko naimisiinmeno (12-13 -vuotiaana), luostariin lähtö (viimeistään 9-vuotiaana) tai prostituutio. Äärimmäisen vähäisestä liikkumavarasta huolimatta jotkut naisista onnistuivat hankkimaan koulutusta niin tieteen kuin taiteenkin saralla, ja perheenperustamisen lisäksi jopa ammatin. Uffizin taidegallerian suljettujen ovien takaisilta käytäviltä Kankimäki löytää oman arvonsa tuntevia, perheensä elättäviä ja pärjääviä naisia.
Tutkimusmatkansa Kankimäki päättää Japaniin, itsellisen nerokkaan Yayoi Kusaman ääreen.
Kankimäen matkassa on helppo olla mukana. Hengästyttävän kiertoajelun ohessa huomaa vahvoista yönaisista lukiessaan fanittavansa myös Kankimäkeä itseään ja tämän rohkeutta lähteä niin kokonaisvaltaisesti esikuviensa jalanjäljille. Taustatutkimus on varmasti ollut valtaisa, matkat kaikessa upeudessaan myös rasittavia, ja henkinen epävarmuus kirjan kirjoittamisesta ajoittain musertava. Ja silti Mia Kankimäki on raivannut itsensä selville vesille. Silti, olemalla aivan saamarin reipas.
Mikäli matkakassa tai elämäntilanne ei kaikesta huolimatta anna juuri tällä hetkellä varaa lähteä itsenäiselle tutkimusmatkalle, muiden maiden ihmeitä voi luoda myös omaan kotiinsa.
Erin Niimi Longhurst: Japanismin parhaat (Viisas Elämä, 2018)
Suomentaja: Taija Kuula
284 s
ISBN 9789522607331
Japanilaisen äitinsä ja tämän suvun kautta Erin Niimi Hurst tottui japanilaisiin tapoihin, joita huomasi toistavansa myös aikuisiällään, missä sitten asuikin. Japanismin parhaat -kirjansa kautta Erin välittää saamiaan henkisiä ja fyysisiä oppeja niin ikigaista, shinrin-yokusta kuin kalligrafiastakin sekä neuvoo, miten niitä voi sisällyttää jokapäiväiseen elämäänsä.
Kaunis kirja pitää sisällään monia termejä, joita on vaikea kääntää yksiselitteisesti. Ikigai tarkoittaa kutsumusta, syytä nousta aamulla sängystä. Ikigaita ei voi löytää tietoisesti etsimällä, vaan se valottuu pikku hiljaa, muuttuen koko ajan. Wabi-sabi tarkoittaa periaatteessa epätäydellisyyden, rosoisuuden ja elämän jälkien hyväksymistä ja niiden pitämistä kauniina. Naururyppyjä plastiikkakirurgian sijaan. Kintsugi tarkoittaa sekä keramiikan korjaamista tavalla, jossa kullalla ikäänkuin korostetaan korjattua säröä että omien epätäydellisyyksiensä näkemistä positiivisessa valossa.
Toisessa luvussa Erin kertoo fyysisten tapojen hyviä tekevistä vaikutuksista. Shinrin-yoku eli metsäkylpy on meille suomalaisillekin tuttua. Tieteellisten tutkimustenkin mukaan kävely metsässä vähentää stressihormoni kortisolin eritystä, hidastaa pulssia ja alentaa verenpainetta. Luontoa voi tuoda myös sisään esimerkiksi ikebanan, kukkien asettelun muodossa, joka käy meditaatiosta. Kirjassa esitellään ikebanan työvaiheet ja -välineet. Tabemono-osiossa Erin kertoo japanilaisesta ruoanlaitto ja -nauttimistavasta. Sivuilta löytyy tietoa niin ruokavälineistä kuin -ohjeistakin. Vanha okinawalainen sanonta “hara hachi bu”, joka tarkoittaa “syö niin että olet 80-prosenttisesti täynnä” on erittäin hyvä neuvo. Luvussa käydään myös onseneissa, kuumissa lähteissä ja tutustutaan kalligrafian taiteeseen.
Viimeinen luku on omistettu uuden tavan omaksumiselle. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, vaan vaativat usein pitkäjänteistä ja sinnikästä yrittämistä, erehtymistä ja jatkamista. Askel kerrallaan matka etenee. Tärkeää on myös hyväksyä, etteivät jotkut asiat tule ikinä valmiiksi, vaan pysyvät ainaisessa muutoksen tilassa.
Erin Niimi Longhurstin kirja on kompakti kokonaisuus japanismista. Kirja osoittaa lukijan poluille, joita voi tutkia itsekseen eteenpäin. Kirjan upea, Ryo Takemasan kuvitus tukee sanomaa selkeyden kauneudesta.
