Tully

Kaksi lasta pienellä ikäerolla. Jälkimmäisellä diagnosoimatonta häiriökäyttäytymistä. Kolmas lapsi juuri syntymäisillään. Ja mieskin – vaikka tutun turvallisen rakas onkin – vain näpyttelee pleikkaa zombeja lahdatakseen.

Tully kertoo Marlosta (Charlize Theron), joka on hukkua äitiyden syvyyksiin. Onnekseen hän saa veljeltään lahjaksi yöhoitajan numeron. Tuhannen ja yhden yöherätyksen, imetyksen ja vaipanvaihdon jälkeen Marlo karistaa epäröintinsä ja kutsuu luokseen Tullyn (Mackenzie Davis). Kuin pelastava enkeli, Tully pitää vauvan lisäksi öisin huolta myös Marlosta.

Siinä missä Marlo on masentunut, kyllästynyt ja väsynyt, Tully on nuori, laiha ja loputtoman energinen, ymmärtäväinen ja fiksu. Sanalla sanoen ihanne. Tullyn avulla Marlo kuitenkin luovii itsensä kadun valoisammalle puolelle ja löytää valonpilkahduksia jälleen myös itsestään.

Kun oma keho ja mieli tuntuvat vierailta ja omaa onneaan on väsymykseltä mahdotonta nähdä, Tullyn kaltainen avustaja saattaa toimia ainoana oljenkortena. Jason Reitmanin ohjaama ja Diablo Codyn käsikirjoittama elokuva herättääkin pohtimaan, miten itse kukin voisi toimia parhaiten niin perheensä kuin myös – ja ehkäpä eritoten – itsensä suhteen. Ja miten tarpeellinen yöhoitaja oikeasti olisi juuri synnyttäneelle äidille.

Itselläni oli kovat odotukset Tullyn suhteen, ovathan sen tekijät aiemmin luoneet niinkin mahtihuipun elokuvan kuin Juno. Alussa Marlon masennus oli kuitenkin syöstä minut mukaansa, niin uuvuttavan realistisena se kuvattiin. Mutta loppupuolella junomainen käänne tapahtui: kuin taikasanasta koko elokuva sai uuden energian ja merkityksen. Hykerryttävän loistava ratkaisu.

Äitien- ja muidenkinpäiväelokuva.