Tämä hauska kirjoitus monikkoäidin olympialaistaipaleelta on alun perin julkaistu yhdistyksen Monikko-lehdessä 3/2017. Jää nähtäväksi ja toivottavasti myös luettavaksi miten tämän vuoden olympialaiset sujuvat. Jos haluat, niin voit sisäänkirjautuneena kommentoida kirjoitusta ja kertoa omia kokemuksianne olympialaisista.
Tykkään urheilusta. Enkä tarkoita urheilulla sitä, että vetäisin parhaat päivänsä nähneet lenkkitossuni jalkaan, pukisin reebokia ylle ja lähtisin johonkin, missä tulee epämiellyttävällä tavalla hiki, vaan tarkoitan urheilun seuraamista. Ei ole vastaan vielä tullut sellaista lajia, johon perehtymällä siitä ei voisi kiinnostua. Olen seurannut silmä kovana olympia-ammuntaa, alkanut vähitellen tajuta amerikkalaista jalkapalloa, osannut ulkoa vuoden 1996 kaikki naisten Superpesiksen pelaajat ja leikannut lapsena talteen kaikki paikkakuntani SM-tason lentopallojoukkuetta käsittelevät lehtiartikkelit. Pidän pääsylippujen myymisestä ja vaihtorahan laskemisesta. Osaan leipoa melko hyvin mokkapaloja ja vielä paremmin osaan syödä toisten leipomia. Vanhempani ovat kuljetettaneet lapsuudessani minua mukisematta harrastuksiin, joten olen valmis tekemään saman palveluksen omille lapsilleni. Kaksosperheessämme yhteen raskauteen mahtui kaksi lasta, kolmeen autoon kuusi turvaistuinta ja yhteen olympiadiin neljät olympialaiset, joten kysymys kuuluu: Miten äiti on pärjännyt kisakatsomossa?
0-vuotiaille ei ole monikko-olympialaisissa omaa sarjaa. Ei se mitään, elämä kahden vauvan kanssa käy tavallaan urheilusta sekin, paitsi ettei saa mitalia eikä fair playta saati palautumisvaihetta tunneta. Tositoimiin pääsimme ensi kertaa, kun pojat oppivat kävelemään juuri olympialaisten kynnyksellä vuonna 2014 vietettyään kesän alussa 1-vuotissyntymäpäiviään. Ensin kohti keskilattiaa lähti vaappumaan toinen poika ja minuutin kuluttua yhtä huterat ensiaskeleensa otti veli. Olimme selkeästi töpsöttäneet harppauksen kohti juoksumatkoja, ja ilmoitin meidät olympialaisiin.
Valmistautuminen ensimmäisiin urheilukisoihin olisi voinut sujua paremminkin. Tavoitteeksi oli asetettu hyvin nukuttu yö sekä ravitseva ja riittoisa aamupala. Ensisijaisesti niitä olisin tarvinnut lasten sijasta minä, mutta ei se mitään, kuka tässä kovin hyvään olisi tottunut. Pakkasimme mukaan suuren hoitolaukun ja kaiken sen, mitä 1-vuotiaiden kanssa saattoi tarvita matkalla niinkin kauas kuin Vantaalle – poislukien tietysti vaihtovaatteet, jotka unhottuivat eteiseen. Alkulämmittely jäi meiltä väliin, sillä lapsemme eivät olleet siitä oikein innoissaan. Kisojen käynnistyttyä tärkeintä kilpailuissa oli tietysti iloinen meininki ja osallistuminen. Siksi minua karvastelikin vain vähän se, että tajusin lasteni olevan joka vuosi ikäluokkansa nuorimpia edustajia ja täten tuomittuja… häviämään. Kaikissa lajeissa. Vaikka tietysti tärkeintä on osallistuminen. Mutta että häviämään. Kaikissa lajeissa.
Pituushypyssä juniorit leiskauttivat sallitussa myötätuulessa 34- ja 35-senttiset hypyt, mutta vastoinkäymiset alkoivat juoksupaikalla. Lähdössä toinen poika jäi hyörimään paikoilleen 10 sekunniksi. Toinen lapsi sentään pinkoi kevyesti talutettuna menemään, mutta harmillisesti kaatui aivan loppumetreillä häviten arvokkaita sekunteja. Ensi vuonna menee varmasti paremmin.
Seuraavana vuonna olimme tietysti mukana jälleen. Kaksivuotiaat ovat huomattavasti taitavampia kuin yksivuotiaat. Muun muassa kieltäytymään asioista. Yritin tänäkin vuonna maanitella lapsiani alkulämmittelyyn, mutta se ei nyt tullut kyseeseen, sillä olihan kentän toisella laidalla parkissa traktori ja telakone. Niitä olisi löytynyt myös kotinurkilta toisin kuin kertavuotista urheilujuhlaa, mutta perustelujani ei kuultu. Toinen poika osallistui pallonheittoon ja pituushyppyyn mallikkaasti, mutta toinen ilmoitti pituushyppypaikalla “Ei. Ei. Ei hyppää.” ja pallonheittopaikalla sanojaan säästellen pelkästään “EI”. Olimme siis toimittaneet lähtöä alkuvalmisteluineen ja matkoineen useamman tunnin vain todetaksemme, että “ei”. Kiittämättömyys on maailman palkka, opetti synkeämielinen äitini aikanaan ja totisesti oikeassa oli. Kun oli taas vuorossa jännittävin koetus, 20 metrin juoksu, olin valmistautunut jo suorituksen hylkäämiseen johtavaan käytökseen. Vaan toisin kävi. Eipäs-poika alkoi kuin alkoikin maleksia lähtömerkin saatuaan eteenpäin – joskin kaatui jälleen juuri ennen maaliintuloa – mutta aiemmin niin hymyileväinen veli oli päättänyt tuoda kuuluvasti julki kurjan elämänsä jämähtämällä lähtöviivalle. Oma motivointihalukkuuteni oli jo sulanut helteisen auringonpaisteen myötä, mutta kurttuisen ilmeeni aistinut puoliso sai houkuteltua tenäytyjänkin maaliin, ja vieläpä alle minuutin kisatuloksella. Mitalit tuli, mutta kukaan ei suostunut pitämään niitä kaulassa yhdenkään valokuvan vertaa. Ensi vuonna menee varmasti paremmin. Pakko mennä.
Ei mennyt. Kolmevuotiskisoissa ainoa alkulämmittelyyn perheestämme osallistunut olin minä, kun loput edustajistostamme katseli hyppelehtimistäni kulmat kurtussa. Tällä kertaa kompastuskivi oli pallonheitto, jossa ainoastaan paikalla oleva muu väki sai minut pitämään suurin piirtein omana tietonani, mitä mieltä olin kotijoukkueeni urheiluhengestä. Kaksi ärisevää lasta päätyi murjottamaan vesiesteeseen, joskin vain toinen heistä kaatui täydestä vauhdista juostessaan esteen luiskaa alamäkeen. Kokoilin itseäni juoksualustan takakaarteen sisäradalla istuen ja mietin kaikkea puhetta siitä, miten hyvää mieltä urheilu ja yhdessä tekeminen tuo. Irvistin mielessäni ja lähdin ostamaan nakkisämpylöitä, sillä olimmehan visusti ohittaneet ajan, jolloin muksuille tarjottiin omasta kylmäkassista avokado-banaani-maitorahkavälipala. Kisat saatiin vietyä kunnialla loppuun ja alisuoritettu pallonheittotuloskin päätyi tilastoihin, ja… Ensi. Vuonna. Menee. Varmasti. Paremmin.
Ja sitten alkavat tämän vuoden olympialaiset. Neljävuotiaiden neljännet kisat. Tapahtuma, jolle en aseta yhtään odotusta. Pakkaan sadetakit, kurahousut, saappaat ja vaihtosukat. Sullon reppuun lahjontaan soveltuvia maissinaksuja ja kuplavettä. Kaksi pulloa. Kaksi täysin samanlaista pulloa. Lähden ajatuksesta, että kukaan ei starttaa juoksumatkalle, ja jos starttaa niin väärään suuntaan, ja jos oikeaan suuntaan niin kaatuen ja loukaten polvensa. Pituushypyssä tulee menemään hiekkaa kenkään ja se on paha. Kenkää tyhjentäessä sukka osuu maahan ja sekin on paha. Veljellä ei ole hiekkaa kengässä lainkaan, ja se on kaikista pahinta. Oletan ketsuppia putoavan jonkun paidalle, josta se tahrakatastrofista eskaloituneessa kähinässä siirtyy myös toisen paidalle. Paita pitää riisua, jolloin tulee kylmä, mutta uutta paitaa ei voi pukea, sillä siinä on hölmö kuva. Tähän olin siis varautunut ja metsään meni, sillä lapsista toinen kirmasi hyppäämään pituutta ja pyysi ottamaan siitä valokuvan samalla kun toinen poika jonotti pallonheittopaikalla reippaasti omaa vuoroaan ja nakkasi kaksi hienoa tuloskaarta. Juoksukisassa molemmat pojat starttasivat merkistä ja pinkoivat maaliin hyvillä mielin siitä huolimatta, että toisella oli hankaluuksia tuulen mukana lähtevän lippalakin kanssa. Mitaleita pidettiin kaulassa kaksi päivää ja niitä esiteltiin kaikille vastaantulijoille. Entä miten pärjäsin minä? Mielestäni mainiosti. Olin herättänyt, vaatettanut, ruokkinut, ajoittanut ja reitittänyt meidät lähtöviivalta maaliin, osallistunut perinteitä noudattaen alkulämmittelyyn aktiivisimpana perheestäni, ottanut pituushyppypaikalta ammattilaistasoisen videoinnin, jota kelpasi ylpeänä esitellä mummilassa ja sen lisäksi huomasin ajoittain jopa hymyileväni. Se on harvinaista. Kysykää vaikka mieheltäni, joka tätä lukiessaan todennäköisesti kylläkään ei hymyile ja viimeistään nyt haluaa täsmentää, että hänelläkin oli osuutensa asioiden järjestymisessä.
Tässä se oli. Täydellinen kisapäivä. Hyvää mieltä, juhlan tuntua, onnistumisen riemua pituushyppylankulla ja aamunkostea kisanurmi, joka kasteli itse puettujen vilkkulenkkareiden kärkiä. Päivänä jona ei riidelty siitä, että omissa lenkkareissa on kaksi tarraa ja veljen lenkkareissa vain yksi. Ihmeellinen moukarihäkki, tuulen mukana lähes lentoon lähtenyt leikkivarjo ja ne traktorit. Katsomon takana olevat parakit, jotka näyttivät vankiloilta ja joihin olisi ollut hauska juosta jos olisi uskaltanut, tai ainakin jos veli olisi juossut ensin. Kontrastina ne jokuset muut lapset, joilla ei ollut niin hyvä päivä. Pakkohan tässä on hymyillä.
Olisin niin kovin tyytyväinen, ellen tietäisi, että kasvavien lasten kiikkerien myötä- ja vastasuhdanteiden tiivistahtiset vaihtelut huomioiden ensi vuonna ei varmasti mene paremmin.
Kirjoittaja: Saara Sotala
