Kaksospoikamme ovat tulleet viiden vuoden ikään. Monta vesilasia on ehtinyt tässä ajassa kaatua, varavaatekassia unohtua lähdön hetkellä eteiseen ja elintärkeää legorakennelmaa murentua sadoiksi muovinippeleiksi leikkihuoneen lattialle. Vaikka teini-ikäisten lasten vanhemmat tälle varmasti hymähtävätkin, ajattelen silti naivisti että pahin on jo ohi. Lasten kanssa voi sopia asioista, he kulkevat omilla jaloillaan ja yleensä oikeaan suuntaan, heitä voi lahjoa olemaan nätisti ja vieraiden ihmisten pelko saa heidät käyttäytymään julkisilla paikoilla yleensä sopuisasti.
Monikkoperheyhdistyksen vuoden 2019 kaksostenpäivän teatteri Raatikossa meni mukavasti ja niinpä ilmoittauduimme mukaan myös Teatteri Hevosenkengän Herra Hakkarainen seikkailee -näytelmään. Hevosenkengässä voi odottaa näkevänsä hyvää teatteria, mutta tämänkertainen vielä ylitti omat odotukset. Hauskat ja oivaltavasti hyödynnetyt lavasteet, jouhevasti etenevä tarina tuttuine hahmoineen ja ihmisnäyttelijöiden ja nukkejen vuorottelu miellyttivät aikuistakin katsojaa ja laittoivat mielessä kiittelemään ammattilaisia taitojensa ja luovuutensa valjastamisesta näin hauskaan ja mieleenpainuvaan tarkoitukseen. Täytynee myös mainita, lastenteatterista kun on kyse, että lapsillakin kuulosti olevan hauskaa ja kiinnostus pysyi yllä aivan näytelmän alusta loppuun asti, ja pienet yksityiskohdat alkaen Heikki Hämähäkin kurkistelusta tulivat tarkasti huomioiduksi. Ennen esitystä nautiskeltu jäätelöpuikkokaan ei tunnelmaa huonontanut.
Kotimatkalla kiittelin itseäni reissuun lähtemisestä sekä monikkoperheyhdistystä onnistuneen tapahtuman järjestämisestä ja näiden ohella myös hauskaa teatteriseuruettani, joka oli oivalla asenteella matkassa ja jakoi hyvän tunnelmani. Lasten mielestä teatterimatkassa parasta oli “kaikki”, tylsää oli “ei mikään” ja näytelmän paras kohta oli “koko esitys”, joskin nämä vuolassanaiset palautteet tuli ongittua esille vasta sitten, kun keskustelu oli jo lainehtinut Lego Ninjagon hyviksiin ja pahiksiin ja turhanpäiväisiin uteluihini suhtauduttiin yhtä suurella suopeudella kuin Ninjago Cityn tunkeilijoihin.
Jos lasten kanssa olen oppinut jotain niin sen, että hyvää ja tasaista vaihetta seuraa aina muutos, joten te teini-ikäisten lasten vanhemmat jotka tekstin alkupuolella hymähditte, tietäkää että ymmärrän tämän leppoisan vaiheen olevan vain luonnon järjestämä tasankovaihe, jotta kestäisin edes jollain lailla tulossa olevat melskeet. Pienen muistutuksen, ensimmäisen tätä lajia, sain tästä ilmiöstä Hevosenkengän aulassa, jossa nappasin pienen viskarin viereeni, rutistin tämän kainaloon ja taisin toisella kädellä vähän pörröttää hiuksiakin. “ÄITI! Älä viitti kun kaikki näkee!”
Teksti: Saara Sotala
