”Syökääpä nyt että jaksatte tänään seikkailla!” – näin totesin ennen seikkailupuistoon lähtöä. No eihän ne tietenkään syöneet. Jo kait niitä jännittikin niin paljon, että mahaan ei paljon perhosten joukkoon mitään voinut tiputtaakaan.
Se oli puolen tunnin ajomatka Mustikkamaalle yhtä kysymystä täynnä; Lähinnä kylläkin ohi ajelevista poliisiautoista, kuin tulevasta koitoksesta seikkailupuisto Korkeessa. Perille päästiin ja jätettiin mies parkkipaikkaa etsimään ja noustiin lasten kanssa kyytistä suoraan lipunmyyntiluukulle.
Oli aika hiljaisia nämä minun 4-vuotiaat seuralaiset siinä vaiheessa. Meinasin ehdottaa vessassa käyntiä, mutta vessat olivat epäkunnossa, joten enpä muistuttanut asiasta, vaan siirryttiin suoraan varusteita hakemaan. Kun katsoin lapsiani samalla, kun heille varusteita puettiin päälle ja toinen oli aivan vakavana ja toinen yritti jotain pelonsekaista hymynkaretta saada aikaiseksi, niin mietin kyllä, että mitähän tästä loppujen lopuksi tulee.
Siinä vaiheessa kun meille infottiin, että miten turvaköysien kanssa toimitaan ja lapset olivat nousseet jo ensimmäiselle kantoradalle, niin huomasin, että tyttärenikin pelonsekainen hymynkare oli hävinnyt. Poikaa ei naurattanut, mutta päättäväisesti hän lähti kulkemaan kädestä pitäen ensimmäistä siltaa ylittäen. Kun hän oli päässyt loppuun, lähdin auttamaan tytärtäni saman sillan ylityksessä. Ja sitten se tuli. Lohduton itku tyttäreni suusta, josta pystyi vain erottamaan sanat ”lähdetään kotiin” ja ”minua pelottaa”. Totta kai samanaikaisesti poikani oli halukas jo siirtymään seuraavalle sillalle, mutta ei uskaltanut yksin ja komennot kuului, että äiti tänne ja heti. Siinä komentojen ja itkun puolivälissä mietin, että miten nyt handlaan tämän homman, että saan edes jonkun hiljaiseksi ja tyytyväiseksi, koin kyllä pitkästä aikaa oikein kunnon kaksosmomentin, sillä perästä tulevat ihmiset katsoi jo aikamoisella silmällä, että meinaakohan se emäntä nyt edetä lastensa kanssa yhtään mihinkään. Oikein vanha kunnon riittämättömyyden hetki, joita sateli enemmänkin vauva-aikana. Muistin toisen monikkoäidin sanoneenkin lippuluukulla, että oli vähän vaikeaa vielä viime vuonna yksin näiden kaksosten kanssa olla täällä. Ymmärrän.
No, eipä siinä auttanut kuin huudella pojalle, että otahan iisisti, tulen ihan justiinsa ja puhua rauhoittavia tyttärelle samalla. Mutta näin se vain tyttäreni otti itseään niskasta kiinni sieltä kauhun keskeltä ja lähti ylittämään ensimmäistä siltaa. Kyllä silloin ajattelin, että on se rohkee likka, uskaltaa tuosta noin vain hyppästä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, vaikka aika paljon pelottaa. Kyllä ne on aikamoisia nämä lapset ja paljon saisi heiltä kyllä oppia. Mutta, eteenpäin – sitten seisottiinkin koko porukka siinä seuraavan sillan alussa ja siinä sitten seisottiinkin, sillä lapseni vielä vajaa metrisinä ei yltänyt nostamaan turvaköyttä lukkokohdan yli ja minä pätkänä äitinä en saanut maastakaan sitä hypittyä tai riuhdottua eteenpäin. Yritin katsella ympärilleni, mutta en nähnyt ketään kuka olisi tullut auttamaan. Itse asiassa en nähnyt koko puistossa kertaakaan työntekijää enää ohjeistuksien jälkeen, mikä oli vähän hassua. No siinähän sitä jonoa taas kertyi perästä ja tyttärellä alkoi taas pelko nousta, kun hieman takaa tuuppastiin turhautuneena. Ehkä siitä tuuppasusta sai sitten mamma vähän voimaa, kun en kehdannut sitä sille toiselle muksullekaan sanallisesti osoittaa, sillä sain riuhtastua turvaköydet eteenpäin ja matka jatkui.
Sitten alkoikin helpottamaan, eikä ehkä vähintään sen takia, kun mieskin saapui parkkipaikan löytäneenä.
Mutta tuossa edellä olikin sitten mainittuna kaikki reissun kommellukset. Muuten kaikki 3 kantorataa pyörittiin läpi ja sitten vielä uudestaan monta kertaa rata 1 ja rata 2, sillä 3 radan lapsetkin myönsivät kaikessa urheudessaan vielä vähän vaikeaksi. Ehkä eniten vaikutti se, että naperot ovat aika lyhyitä ja heillä oli vähän vaikeuksia kuljettaa köyttä mukana ja tietyt askellukset oli välillä aika suuria. Ensi vuonna voikin olla jo eri juttu – toki sillä oletuksella, että pituuttakin on tullut.
Mainittakoon vielä, että se, joka ei olisi lopettanut ratojen läpi käymistä ollenkaan, oli tämä lohduttomalla itkulla aloittanut tyttäreni, joka aneli kerta toisensa jälkeen, että vielä yksi rata pliis. Hän oli radoilla myös huomattavasti veljeään rohkeampi, joka muuten kiikkuu ja kaakkuu missä ikinä se vain onkaan mahdollista. Velipojan kohtaloksi koitui se, että ei totellut tuota minun ihan ensimmäistä lausetta eli ”syökääpä nyt että jaksatte tänään seikkailla”, sillä hänelle iski kova nälkä. Lopuksi katseltiinkin penkiltä, kun sisko pomppi ratoja menemään ja suunniteltiin, että mitä syödään. Koska pienellä pojalla alkoi myös armottomasti väsyttämään, niin päätimme, että syödään seikkailupuiston antimia. Sehän oli nimittäin aivan varma, että se uni kyllä korjaa naperot heti kun autoon istahamme. Ja näinhän me evästettiin hyvät pizzapalat. Pieni toivonkipinä oli, että lapset olisivat keränneet tästä energiaa ja suostuisivat vielä Korkeasaareen lähtemään. Mutta ei, ei onnistunut taivuttelu. Mietittiin jo miehenkin kanssa, että kuinka tässä taas näin kävi, että me täällä yritetään anella lapsiltamme, että lähettäis nyt vielä käymään Korkeasaaressa ja lapset sanoo tiukasti vastaan ”Ei, nyt lähdetään kotia”. Kyllä meillä menee moni asia vain välistä nurin kurin ja eihän siinä auttanut, kuin vanhempienkin lähteä hilautumaan autoa kohti – toki ilman itkupotkuraivareita. Ainakin tällä kertaa 🙂
-Maiju
