Perheemme on taapertanut monikkoperheyhdistyksen tapahtumissa aktiivisesti jo seitsemän vuoden ajan. Olemme monen muun lystin lisäksi kylpeneet mahtavassa paperisilppukasassa vauvojen väritapahtumassa, olemme pohtineet olympialaisten juoksuradan lähtöviivalla juostako kohti maaliviivaa vai sittenkin maalista poispäin ja olemme olleet rapuina tanssiteatterin lavalla saksimassa uimareita varpaista. Kotisohvalta käsin emme vielä toistaiseksi olleet osallistuneet, mutta kun Uusimaa meni toistamiseen lähes kiinni ja koko joulukuun kalenteri tyhjeni kerralla, tuli HMP:n Taikatemppuja verkossa -tapahtuma marraskuun lopulle kuin tilauksesta.
Kun h-hetki koitti, lapset oli aseteltu sohvalle (“Kuule, sinä näyt tuon kameran kautta kaikille ja sinä ET voi seistä nyt päälläsi!”) ja iPad sekä Teams viritelty valmiiksi, kaikki sujuikin sitten mukavasti. Puolen tunnin esitykseen mahtui monenlaista kuvaruutuun istuvaa taikuutta, ja poikien mietteliäistä ilmeistä päätellen temput jäivät mukavalla tavalla mysteereiksi. Suurimman naurunremakan esityksessä sai aikaan taikurin suloiseksi ja pehmeäksi kehuma kani, joka sitten kuvaruutuun asti päästyään osoittautuikin koristelluksi vessapaperirullaksi…
Etäesityksen ehdotonta plussaa oli kaikenlaisen aikataulutetun lähtötohinan välttäminen. Positiivista oli myös se, että ketsuppitahra paidassa tuskin näkyi muille vierailijoille asti sekä se, että kaikenlaisiin teatterikäynteihin liittyvän esityksenjälkeisen jäätelöherkun jonotusaika oli tällä kertaa hyvin lyhyt. Toki jonossa oli silti kaksi osapuolta, ja taisteluhan siitä tuli, kumpi lapsista on se joka saa jäätelön syötäväkseen aiemmin kuin toinen. Se on sekuntipeliä, luonnollisesti. Etäesityksen suurimmaksi haittapuoleksi osoittautui se, että oman olohuoneen katseluympäristössä oli aitoa katsomoa vähemmän pidäkkeitä olla nipistelemättä vieressä istuvaa veljeä olkavarresta.
Yksimielisen linjauksen mukaan esityksen hienoin temppu oli se, kun taikuri otti suustaan todella monta palloa peräjälkeen. Itse katselin kohtausta ja mietiskelin taikurin hienoa sorminäppäryyttä, mutta seitsemänvuotiaamme sen sijaan tiesivät, ettei niin tapahtunutkaan oikeasti sillä “se taikuri oli vaan ottanu semmosen videonpätkän yhden pallon kanssa ja toisti sitä sitten monta kertaa peräkkäin”.
Kiitämme monikkoperheyhdistystä mukavasta tapahtumasta! Onnistuuhan tämä osallistuminen kiistattoman hyvin näinkin ja lapset olivat tyytyväisiä, vaikka itse kirjoituskone- ja telefax-aikakauden edustajana elän toivossa, että tuleva vuosi toisi taas livetapahtumiakin ihmisen elämään.
Kirjoittaja: Saara Sotala
