Pokémon Detective Pikachu Ohjaus: Rob Letterman Käsikirjoitus: Nicole Perlman, Rob Letterman Kesto 105 min. K 12 Ensi-ilta 10.5.
Ensimmäinen live-action Pokémon-elokuva, Pokémon Detective Pikachu, tuo valkokankaalle maailman, jollaisesta moni Pokémon-sarjan ja Pokémon Go -pelin ystävä on haaveillut: maailman, jossa ihmisten keskuudessa tallustaa muina mönkijäisinä ihka aitoja bulbasaureja, squirtleja ja snorlaxeja. Puhumattakaan megamahdista Pikachusta – ja omasta suosikistani: Mr. Mimesta!
21-vuotias Tim Goodman (Justice Smith) matkaa suurkaupunki Ryme Cityyn kuultuaan etsivänä toimineen isänsä, Harryn, kuolemasta. Siinä missä Timin kotikaupungissa pokémonit elävät enemmänkin omissa oloissaan villissä luonnossa, Ryme Cityn neonvaloisilla kujilla toinen toistaan erilaisempia voimia taitavat hahmot elävät rauhaisaa rinnakkaiseloa ihmisten kanssa. Kunnes mystinen R-valmiste pöllähtää ilmoille sekoittaen kaiken. Kun Harry-isän kuolemakaan ei näytä selkeimmältä mahdolliselta ja Tim huomaa ymmärtävänsä isänsä Pokémon-partnerin, Pikachun (Ryan Reynolds) puhetta, on mysteerisoppa valmis.
Pokémon Detective Pikachu on hulvattoman hauska, menevä ja koskettavakin seikkailuelokuva, jossa kofeiiniaddiktoituneen Pikachun, epävarmoin askelin liikkeelle lähtevän Timin sekä pelottoman tehokkaan reportteri-Lucyn (Kathryn Newton) ja tämän Psyduckin tiimiin liittyy mielellään. Juoni pitää sisällään sopivan määrän käänteitä, katsojankin lihaksia jännityttävää actionia ja oikeasti naurattavia vitsejä. Sisäisiä ilonkiljahduksia aiheuttavat moninaiset ja oivallisesti editoidut pokémon-lajikkeet, joiden nimet tällainen vanhempikin pelaaja vielä muistaa.
Erityisesti elokuva putoaa pokémonnaajille, mutta tarina ja vitsit toimivat varsin mutkattomasti, vaikkei tunnistaisi yhtäkään Eeveen evoluutiomuodoista. Ja niihinkin voi hurahtaa sitten elokuvan nähtyään.
Avengers: Endgame Ohjaus: Anthony Russo, Joe Russo Käsikirjoitus: Christopher Markus & Stephen McFeely Kesto 181 min K 12 Ensi-ilta 24.4.
Avengers-elokuvasarjan edellisen osan, Avengers: Infinity War, lopussa superpahis Thanos (Josh Brolin) tuhosi puolet universumin asukkaista, jolloin ajasta ikuisuuteen katosi myös Avengereihin kuuluneita sankareita. Infinity War antoi Thanoksen toimille kuitenkin periaatteessa monitahoisemman selityksen, hahmon eräänlaisena tarkoituksena kun kuitenkin oli antaa jäljelle jääville parempi mahdollisuus kukoistaa. Päämäärän pyhyyttä korosti se, ettei lopputulema tullut uhrauksitta itselleen Thanoksellekaan.
Oli Thanoksen tarkoitus vilpitön tahi ei, universumin kukoistuksesta ei Endgamen alkaessa näy hitustakaan. Maailmankaikkeus on harmaan iloton jokaisessa avaruuden kolkassa. Avengers-sankarit yrittävät selviytyä kokemastaan menetyksestä kukin tavallaan; terapoimalla muita, hakemalla väsymättömästi uutta ratkaisua tai yrittämällä epätoivoisesti unohtaa.
Paljastamatta juonesta sen enempää, Ant-Man (Paul Rudd) keksii teorian, jonka turvin maailma sellaisena kuin se tunnettiin saattaisi olla pelastettavissa.
Pelastusryhmään liittyvät hienoisen suostuttelun ja etsinnän jälkeen perhe-elämäänsä vaaliva Iron Man (loistava Robert Downey, Jr.), positiivisen ajattelun perikuva Kapteeni Amerikka (Chris Evans), tutkijan aivot ja mörssärin kehon yhdistänyt Hulk (Mark Ruffalo), kaiken pahan kostava Hawkeye (Jeremy Renner), tunteissaan pehmennyt Black Widow (Scarlett Johansson), juoppoutunut Thor (Chris Hemsworth), rehti War Machine (Don Cheadle), isänsä ikeen alta noussut Nebula (Karen Gillan) ja ajatuksensa suoraan laukova Rocket (Bradley Cooper). Loppupeleissä nähdään myös koko liuta muita Marvelin tuttuja taistelijoita.
Risainen kokoonpano siis kokoaa rivinsä, mutta onnistuuko pelastuskeikka? Ainakin sillä on Doctor Strangen (Benedict Cumberbatch) laskelmien mukaan häviävän pieni mahdollisuus. Pelastaessaan mennyttä, kukin joutuu kasvokkain uusien haasteiden ja uusien menetysten kanssa. Mikä kullakin painaa vaakakupissa eniten? Kenestä kukin on valmis tarpeen vaatiessa luopumaan?
Kaikki vitseiksi tarkoitetut heitot eivät aina osu maaliinsa ja naissankareiden yhteisrintamakohtaus vaikuttaa hieman ylikorostetun alleviivatulta, mutta kahdeskymmenestoinen Avengers-elokuva kirvoittaa kuitenkin niin naurua kuin kyyneleitäkin. Hahmojen tarinat kootaan hyvin kauniisti kasaan. Tärkeiden hahmojen menetyksiltä ei vältytä ja vaikka tehtäviä siirretään seuraavalle sukupolvelle, sarjan tietynlainen päättyminen, ehkä, on melkoisen haikeaa.
Onneksi elokuvia voi katsoa dvd:ltä yhä uudestaan ja vaikka pysäyttääkin haluamaansa kohtaan.
Minisankarit 2 – Matkalla maailman ääriin Ohjaus: Hélene Giraud, Thomas Szabo Kesto: 92 min K 7 Ensi-ilta 19.4.
Seikkailualtis pikku leppäkerttu tipahtaa sattumalta pahvilaatikkoon, joka rahdataan Timbuktun kautta Karibialle. Pienokaiselleen omistautunut isäleppäkerttu lähtee pelastusmatkalle ja päätyykin lopulta yrittämään poikansa ohella kokonaisen karibialaisen leppäkerttuheimon ja näiden asuinalueen pelastamista.
Paikallisten muurahaisten tuntosarvien välityksellä leppäkerttuisä saa onneksi morsetettua oloistaan myös talviseen kotikyläänsä Ranskaan. Ensimmäisestä Minisankarit – Ruohonjuuritasolla -elokuvasta tuttu parivaljakko, omiin oloihinsa ja tapoihinsa tottunut musta hämähäkki sekä aina auttamisvalmis muurahainen, matkaavat vaaroja uhmaten yli mannerten ja liittyvät operaatioon.
Elokuva on kuvaukseltaan hyvin kaunis ja värikylläinen, upeat maisemat saavat arvoisensa huomion. Kuten edeltäjänsä, myös Matkalla maailman ääriin kerrotaan riemastuttavasti kokonaan pienten ötököiden näkökulmasta. Tutut asiat ja esineet saavat uudenlaisen merkityksen, kun niitä katsoo hieman eri kantilta.
Seikkailusta seuraavaan ajatuvat ötökät kokevat myös hyvin inhimillisiä tunteita pelosta ilon kautta suruun. Suuret silmät ja selkeä elekieli tekevät hahmoista tykästyttäviä. Koska elokuvassa puhutaan ainoastaan ötököiden kielellä, pienemmänkin katsojan on helppo seurata tarinaa. Ainakin, mikäli keskittymiskykyä riittää.
Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019) A5, 368 s. ISBN 9789512365722
Teini-ikäinen Xiomara Batiste luovii nuoruuden ja aikuisuuden, näkyvyyden ja kuuluvuuden, muiden asettamien rajoitusten ja oman vapaudenkaipuunsa ristiaallokossa. Pienen tytön muodot ovat muotoutuneet naisellisiksi ja se tuntuu antavan ulkopuolisille luvan niin kommentointiin kuin kosketteluunkin. Toisaalla taas Xiomaran äiti pitää hyvinkin tiukkaa kuria ja piirtää niin selkeät rajat, että tytön on miltei mahdoton ahtautua niiden sisään.
Xiomara on tottunut puhumaan muille nyrkeillään niin kaksosveljensä kuin itsensäkin puolesta. Oikean suoran lisäksi hän sanoo asiansa suoraan vain muistikirjoissaan, joihin vuodattaa tuntonsa. Kirja täyttyy sanoista, jotka kertovat rakkaudesta Amaniin, labratyöryhmän vierustoveriin, jonka kanssa Xiomara vaihtaa ensimmäisiä salaisen haparoivia suudelmia. Sivuille kerääntyy runoja, joita tyttö voisi uskaltaessaan lausua koulun lavarunouskerhossa sekä asioita, joita äidille ei missään nimessä voi sanoa suoraan.
Ja lopulta kaikki sanat kuitenkin tulevat ilmi.
Useita kirjallisuuspalkintoja ansaitusti voittanut Elizabeth Acevedon säeromaani on kaunis, syvällinen ja rohkea. Tositapahtumiin(?) pohjautuva tarina tytön kasvusta ympäristönsä pälyilevien silmien alla on paikoin karuakin luettavaa. Acevedo sekä sivaltaa sanoillaan säilän lailla että hyväilee hempeästi hivellen. Säeromaanina sivuille asettuu kohtalaisen vähän ja helposti luettavia sanoja, samalla rivien painoarvo on kuitenkin syvempää kuin pidemmin selitetyissä tarinoissa.
Nuorille suunnattu kirja toimii varsin hyvin myös varttuneemmille lukijoille.
Disneyn 1941 julkaisema piirrosanimaatio Dumbo on varmasti yksi rakastetuimmista elokuvista kautta aikain. Tänään ensi-iltansa saava uusi versio on kerännyt lisää lihaa luidensa ympärille ja estradilla nähdäänkin ihmis- ja tietokoneavusteinen esiintyjäkaarti.
Dumbo Ohjaus: Tim Burton Käsikirjoitus: Ehren Kruger Kesto 112 min K 7 Ensi-ilta 29.3.
Pienen sirkuksen ajat ovat sodan jälkeen kovat. Kun sirkuksen omistaja Max Medici (Danny DeVito) ostaa raskaana olevan norsurouva Jumbon, odotukset ovat korkealla; soma pikku norsu toisi varmasti innokkaita katsojia kerryttämään lipputuloja. Mutta kuinka ollakaan, suloisella pikku norsunpoikasella onkin ylisuuret korvat, jotka keräävät tuottojen sijaan vain pilkkaa.
Medici määrää entisen päätähtensä, Holt Ferrierin (Colin Farrel) ja tämän lapset, Millyn (Nico Parker) ja Joen (Finley Hobbins) Dumbon peräänkaitsijoiksi. Ja sitten seuraa se raastavin kohtaus: Rouva Jumbo myydään.
Koska Ferrierin lapset tietävät, miltä tuntuu olla ilman äitiä, voittavat he Dumbon sydämen ja luottamuksen puolelleen. Onnekkaan höyhenen ja sitä seuraavan aivastuksen kautta kolmikko huomaa heistä isokorvaisimman osaavan lentää.
Pienen sirkuksen suuri numero kerää huomiota myös hieman kehvelimmältä kaverilta, V.A. Vandereverelta (Michael Keaton), joka tietysti havittelee liitonorsua omiin parrasvaloihinsa, vastaperustettuun huvittelupuisto Dreamlandiin. Kaikkien aikojen vetonaulan tuplatakseen Vandervere heittää kehiin myös ilma-akrobaattinsa, kuvankauniin Colette Merchantin (Eva Green).
Miten – ja missä vaiheessa – erottaa oikean väärästä? Miten puolustaa itseään, ystäviään ja oikeudenmukaisuutta? Ja kuinka itseen ja omiin kykyihin uskotaan ulkopuolisten kommenteista huolimatta? Elokuva herättelee pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä.
Sirkusmaailman kuvauksessaan elokuva on kaunis. Vanhan ajan nostalgiaa ja viehätystä, upeita esiintymisasuja pienine tarkkoine yksityiskohtineen, katsomon ja estradin välistä jännitettä. Saippuakuplanorsu-kohtaus on mainio versio piirretyn animaation vastaavasta. Ja pikku Dumbo on halattavan valloittava sinisine silmineen ja hellyyttävine ilmeineen.
Omalaatuisten yksilöiden ja yksinäisten kummajaisten puolestapuhujana tunnetun Tim Burtonin olisi voinut kuvitella olevan omiaan kertomaan Dumbon tarinaa. Elokuvassa onkin päätä ja korvia huimaavia hetkiä, jolloin kerronta lähtee lentoon ja sirkuksen suurenmoinen taika on salvata hengityksen, mutta harmittavan usein innoituksen höyhen pysyttelee piilossa. Elokuva etenee totisen varmaa ja kaunista peruslatua, kun ennakkoasetelma olisi antanut odottaa ehkä hieman yllätyksellisempiäkin sivupolkuja.
Max Brallier: Maailman viimeiset tyypit (WSOY, 2019) Kuvittanut: Douglas Holgate A5, 231 s. ISBN 9789510437773
13-vuotias Jack Sullivan asustaa puumajassaan videopelejä pelaten, käy zombeja väistellen hakemassa autioista kaupoista täydennystä Mountain Dew- ja Oreo-keksivarastoonsa ja yrittää pysytellä hengissä mitä erikoisempia hirviöitä vilistävässä maailmanlopun kaupungissa. Onnekseen Jack saa yhteyden ystäväänsä Quintiin sekä koulun pahispoika-Dirkiin, joiden kanssa taistelu jyrääjiä ja siipiräähkiä vastaan käy rattoisammin. Suurimmaksi päämääräkseen Jack on asettanut ihastuksensa Junen pelastamisen – ja sen, ettei hän enää milloinkaan aio olla mikään keskivertokaveri.
Max Brallierin kerrontaa voisi verrata Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjaan, hieman eri maailma(nlopu)ssa, tosin. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin, kun zombeja paetaan erilaisia räjäyttimiä sisältävällä pakoautolla ja hirviöitä listitään mäjähtelevästi. Tekstimäärä sivuilla on hyvin maltillinen ja sitä ryydittävät Douglas Holgaten mahtavat kuvitukset. Toisinaan Jack pysähtyy ja on jäädä murehtimaan läpikäymäänsä kasvatuskotikavalkadia, mutta ei hätää, hirviöt tai ystävät saapuvat aina juuri parahiksi keskeyttämään liian pitkät hiljaiset hetket.
Tapahtumien vauhdikkuus ja hirviöiden visuaalisuus on suunniteltu ehkä enemmän poikia silmällä pitäen, ja hyvä niin. Mikä tahansa saa lukijan tarttumaan kirjaan ja kääntämään sivua toisensa jälkeen on hyväksi. Kirjalle on luvassa myös jatkoa sekä kirjan että Netflix-sarjan muodossa.
Viiru ja Pesonen – Viiru muuttaa Ohjaus: Ali Samadi Ahadi Käsikirjoitus: Thomas Springer perustuen Sven Nordqvistin kirjaan Kesto 82 min K Sallittu Dvd-julkaisu 25.3.
Eräänä aamuna Viiru huomaa kasvaneensa ulos pienestä sängystään ja siitäkös katti riemastuu: hänestä on tullut iso. Viiru pomppii sängyllään kuin trampoliinilla, öisinkin, sillä onhan hän iso. Viiru tahtoo oman ison virvelin, sillä onhan hän iso. Ja hän haluaa kalastaakin itse, sillä onhan hän iso.
Mutta ennen kaikkea Viiru tahtoo oman kodin, johon muuttaa yksin – sillä onhan hän jo iso.
Pikkukissan kasvaminen isoksi on Pesoselle kova paikka. Vaikka hän alkuun huvittuneesti hymähdellen toteuttaakin Viirun päähänpistoja, sopeutuminen ajan armottomaan kulkuun on kaihoisaa ja myös yksinäistä. Eikä se isoksi kasvaminen lopulta Viirustakaan pelkkää auringonpaistetta ole, isona oleminen voi välillä olla vähän pelottavaakin.
Yksinäisyyden tunteita kokee myös Pesosen kilpailemiseen altis naapuri Kosonen, jonka rouva on muutaman päivän muualla. Myös naapurinrouva Aaltoska käy hämmästyttävän useasti lainailemassa Pesoselta jauhoja tai kananmunia plättyjään varten.
Viiru muuttaa jatkaa visuaalisesti tutulla Viiru ja Pesonen -linjalla: ihastuttavia vanhoja puutaloja, iloisia värejä ja kaikki vähän suloisen höpsösti. Pienet, toistuvat yksityiskohdat ja sivujuonet ovat myös ominta Viirua ja Pesosta.
A Star Is Born Ohjaus: Bradley Cooper Käsikirjoitus: Eric Roth, Bradley Cooper, Will Fetters Kesto 136 min K 12 (Dvd-julkaisu 4.3.)
Bradley Cooperin ohjaama A Star Is Born on jo neljäs uudelleenfilmatisointi tutusta tarinasta, jonka ensimmäinen esitys nähtiin vuonna 1937.
Muusikkouransa rutiineissa marinoituva Jackson Maine (Bradley Cooper) tapaa sattumalta musiikkijanansa alkumetreillä empivän Allyn (Lady Gaga), ihastuu ja päättää auttaa tätä. Ruusuisen alun jälkeen Allyn ura kääntyykin nopeaan nousukiitoon, mutta sitä vastoin Jacksonin oma maine valuu alkoholin mukana viemäriin.
Bradley Cooper tekee pätevän työn sekä ohjaajana että pääosan näyttelijänä. Cooperin esittämä Maine on karismaattinen, periaatteessa hyvää tahtova ja tarkoittava muusikonrenttu, joka kuitenkin rämpii menneisyytensä painolasti hartioillaan syvissäkin soissa. Lady Gaga täyttää uransa ensimmäisen pääosatyön kirkkaan valovoimaisesti.
Cooperin ja Lady Gagan välinen henkilökemia toimii silminnähden. Onnensa kukkuloilla ollessaan molempien silmät loistavat ja huulet kääntyvät vastaansanomattomaan hymyyn. Parin yhteismusisointi toimii nuotilleen ja musiikkinumerot ovat nautinnollista seurattavaa, ei siis ihme, että alkuperäiskappale, ”Shallow”, on voittanut niin Golden Globen, Grammyn kuin Oscarinkin. Dvd:n ekstroista löytyviä, ennennäkemättömiä lisäosia katselee erityisen mielellään ja kylmiä väreitä nostattavan koskettavat biisit jäävät väistämättä soimaan päähän.
Elokuvaelämykseen kannattaa varautua nenäliinojen kera.
Bohemian Rhapsody Ohjaus: Bryan Singer Käsikirjoitus: Anthony McCarten Kesto 135 min K Sallittu (Dvd-julkaisu 18.3.)
Queenin merkitys musiikkimaailmaan on kiistaton – vaikkei bändin ensimmäisen levy-yhtiön pomo tuota ymmärtänytkään tajuta. Tunnettujen biisien kavalkadi on loputon, eikä syyttä; rajoja kaihtamattoman moniulotteisuutensa, hillittömän rytminsä, paljonpuhuvien sanoitustensa ja tinkimättömän esitystyylinsä ansiosta jokainen kappale on ansainnut paikkansa niin musalistojen kärkisijoilla kuin ihmisten mielissä ja sydämissä.
Bohemian Rhapsody –elokuva kertoo, miten Sansibarissa syntyneestä Farrokh Bulsarasta tuli Freddie Mercury ja opiskelijabileissä soittavasta pikkubändistä megalomaanisten lavojen tähtikokoonpano.
Omaa tyyliään niin pukeutumisen kuin musiikinkin suhteen alati modifioivan Mercuryn (Rami Malek) energistä esiintymistä on ilo seurata. Aina siihen asti, kunnes suosionsa huipulla yksinäisyyttäkin potevan Mercuryn huumeilla päällystetty tie kiertyy väistämättömään syöksykierteeseen. Siinä missä bändin jäsenten välillä on alussa aitoa, toisiaan sparraavaa kisailua levyille päätyvistä kappaleista, on menestyksen mustissa aukoissa vain pikkusieluista riitelyä. Kunnes ympyrä jälleen sulkeutuu.
Rami Malek tekee huimaavan hienon roolityön legendaarisen bändin legendaarisena keulakuvana. Dvd:n ekstroista selviää, millaisen taustatyön Malek on Oscar-palkinnonkin pokannutta rooliaan varten tehnyt. Näyttelijän kunnioitus esitettävää henkilöään kohtaan on silminnähtävää ja sydäntälämmittävää. Ekstroista on myös hauska nähdä, miten yksityiskohtaisesti tuotantotiimi on jälleenrakentanut Live Aid -esityksen.
Queenin kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor osallistuivat elokuvan tekoon, ja hyvä niin, ystävien läsnäolo näkyy lopputuloksessa, joka ei jätä katsojaa kylmäksi. Elokuvan päättävä Live Aid -konsertti nimittäin koostaa bändin hiteistä hiteimmät hittibiisit ja sen, miksi yhtye on edelleen pitänyt paikkansa maailman musiikkikartalla. Energinen viihdyttävyys, mukaansatempaavat rytmit sekä hymyä että itkuakin nostattavat kappaleet vievät kuulijan ja katsojan mennessään.
Elokuvan kaikille sallitun ikärajan vuoksi katsoimme elokuvan lasten kanssa. Ja sen jälkeen olemmekin sinnikkäästi joka päivä harjoitelleet Bohemian Rhapsodya pianolla, osio osiolta.
Toivo ja valas (Karisto, 2015) Toivo ja talviyö (Karisto, 2017) Toivo ja mummon lintu (Karisto, 2019)
Jokainen Benji Daviesin Toivo-kirja alkaa samalla lauseella: ”Toivo asuu meren rannalla isänsä ja kuuden kissan kanssa”. Toistolause on valloittava keino sekä yhdistää parin vuoden välein ilmestyneet teokset että luoda tuttua turvallisuuden tunnetta lukijalle. Jokainen aloitusaukeama sijoittuu myös kuvansa puolesta samalle, tutulle kotirannalle.
Ensimmäisessä, Toivo ja valas -kirjassa käy ilmi, että pieni Toivo-poika asuu tosiaan meren rannalla isänsä ja kuuden kissan kanssa. Äitiä ei kirjoissa näy, eikä hänestä myöskään puhuta. Isä on kalastaja ja siten päivät pitkät merellä. Toivolla on aikaa seikkailla itsekseen ja eräänä päivänä hän löytääkin rannalle ajautuneen valaanpoikasen. Poika kuljettaa uuden ystävän kotiinsa ja toivoo, ettei isä löydä tätä – mutta tokihan ammeessa polskiva merenelävä paljastuu. Yhdessä isä ja poika palauttavat pienen valaan mereen, jonne se kuuluu, kyllä Toivokin sen tietää.
Toisessa, Toivo ja talviyö -teoksessa Toivo tapaa valasystävänsä uudelleen ja juuri oikeaan aikaan. Kolmannessa, Toivo ja mummon lintu -kirjassa tutustutaan Toivon mummoon, joka asuu pienellä luodolla yksinään.
Toivo-kirjojen ehdoton valtti on niiden kiirettömyys. Hymyilyttävän kauniit kuvitukset täyttävät aukeamat, joilla on vain muutama lause kerrallaan. Lauseiden vähäisyys ja kuvien suuruus antaa lukijalle aikaa paneutua tunnelmaan ja päästä mukaan seikkailuun. Rauhallisuutensa lisäksi tarinoissa nimittäin on myös suuria seikkailuja, myrskyöitä ja pelastuspartioita. Kertomuksissa käsitellään myös yksinäisyyttä; niin Toivon, isän kuin mummonkin.
Toivo -kirjat ovat koskettavan kauniita niin tarinoiltaan, kuvitukseltaan kuin tunnelmaltaankin.
Siinä missä pienemmille lukijoille on viime vuosina ilmestynyt roppakaupalla inspiroivia esikuvia pursuilevia kirjoja, Mia KankimäenNaiset joita ajattelen öisin on vastaavanlainen hieman isommille lukijoille.
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2019) A5, 447 s ISBN 9789511303398
Ihastuin totaalisesti Mia Kankimäen esikoiskirjaan, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2014), eikä Naiset joita ajattelen öisin tuota pettymystä. Kirjoittajan tyyli on edelleen yhtä valloittava; Kankimäki kertoo asioita hyvin henkilökohtaisesti, kursailematta ja sinällään. Hän tuo julki niin omat epävarmuutensa kuin suoranaiset fanituksensa – ja myös sen, ettei oman idolin sädekehäkään ole joka tilanteessa täysin puhdas. Kirjailijan tapa puhutella tutkittaviaan on loistava tapa ottaa ulkopuolinen lukija mukaan keskusteluun: kuin kuuntelisi sivukorvalla mielenkiintoisen monipolveilevaa jutustelua, ja pääsisi siihen vielä itsekin mukaan.
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin vei lukijan mukanaan Japaniin, tällä kertaa Kankimäki kuljettaa meidät kymmenen yönaisen perässä Japanin lisäksi myös Afrikkaan ja Italiaan.
Ensimmäinen etappi on matka Karen Blixenin perässä Afrikkaan. Kankimäki myöntää jännittävänsä ja pelkäävänsä, ja matkustaa silti. Hän lähtee useamman päivän telttaretkelle tuntemattoman miesoppaan kanssa ja pelkää ja nauttii, silti. Yönaisiltaan Kankimäki kerää elämänohjeita, jotka usein liittyvät reippauteen, tekemiseen ja lähtemiseen silti – peloista, ennakkoluuloista ja epämukavuuksista huolimatta.
Seuraavana matkataan uraauurtavien tutkimusmatkailijoiden kanssa maailmankolkkiin ja koko -pallonkin ympäri aikana, jolloin naisen paikka oli joko isänsä, miehensä tai veljensä taloudenhoitajana. Uskaliaina lähtijöinä on niin vanhojapiikoja kuin vaimoja ja äitejäkin. Kaikki omanlaisiaan, mutta siltikin samanlaisia: rohkeita, sitkeitä ja itsenäisiä.
Firenzestä Kankimäki löytää aina esiinnostettujen miestaiteilijoiden varjoista vahvoja naistaitajia. Antiikin aikana suljettujen ovien takana vaihtoehtoina oli yleensä joko naimisiinmeno (12-13 -vuotiaana), luostariin lähtö (viimeistään 9-vuotiaana) tai prostituutio. Äärimmäisen vähäisestä liikkumavarasta huolimatta jotkut naisista onnistuivat hankkimaan koulutusta niin tieteen kuin taiteenkin saralla, ja perheenperustamisen lisäksi jopa ammatin. Uffizin taidegallerian suljettujen ovien takaisilta käytäviltä Kankimäki löytää oman arvonsa tuntevia, perheensä elättäviä ja pärjääviä naisia.
Tutkimusmatkansa Kankimäki päättää Japaniin, itsellisen nerokkaan Yayoi Kusaman ääreen.
Kankimäen matkassa on helppo olla mukana. Hengästyttävän kiertoajelun ohessa huomaa vahvoista yönaisista lukiessaan fanittavansa myös Kankimäkeä itseään ja tämän rohkeutta lähteä niin kokonaisvaltaisesti esikuviensa jalanjäljille. Taustatutkimus on varmasti ollut valtaisa, matkat kaikessa upeudessaan myös rasittavia, ja henkinen epävarmuus kirjan kirjoittamisesta ajoittain musertava. Ja silti Mia Kankimäki on raivannut itsensä selville vesille. Silti, olemalla aivan saamarin reipas.
Mikäli matkakassa tai elämäntilanne ei kaikesta huolimatta anna juuri tällä hetkellä varaa lähteä itsenäiselle tutkimusmatkalle, muiden maiden ihmeitä voi luoda myös omaan kotiinsa.
Erin Niimi Longhurst: Japanismin parhaat (Viisas Elämä, 2018) Suomentaja: Taija Kuula 284 s ISBN 9789522607331
Japanilaisen äitinsä ja tämän suvun kautta Erin Niimi Hurst tottui japanilaisiin tapoihin, joita huomasi toistavansa myös aikuisiällään, missä sitten asuikin. Japanismin parhaat -kirjansa kautta Erin välittää saamiaan henkisiä ja fyysisiä oppeja niin ikigaista, shinrin-yokusta kuin kalligrafiastakin sekä neuvoo, miten niitä voi sisällyttää jokapäiväiseen elämäänsä.
Kaunis kirja pitää sisällään monia termejä, joita on vaikea kääntää yksiselitteisesti. Ikigai tarkoittaa kutsumusta, syytä nousta aamulla sängystä. Ikigaita ei voi löytää tietoisesti etsimällä, vaan se valottuu pikku hiljaa, muuttuen koko ajan. Wabi-sabi tarkoittaa periaatteessa epätäydellisyyden, rosoisuuden ja elämän jälkien hyväksymistä ja niiden pitämistä kauniina. Naururyppyjä plastiikkakirurgian sijaan. Kintsugi tarkoittaa sekä keramiikan korjaamista tavalla, jossa kullalla ikäänkuin korostetaan korjattua säröä että omien epätäydellisyyksiensä näkemistä positiivisessa valossa.
Toisessa luvussa Erin kertoo fyysisten tapojen hyviä tekevistä vaikutuksista. Shinrin-yoku eli metsäkylpy on meille suomalaisillekin tuttua. Tieteellisten tutkimustenkin mukaan kävely metsässä vähentää stressihormoni kortisolin eritystä, hidastaa pulssia ja alentaa verenpainetta. Luontoa voi tuoda myös sisään esimerkiksi ikebanan, kukkien asettelun muodossa, joka käy meditaatiosta. Kirjassa esitellään ikebanan työvaiheet ja -välineet. Tabemono-osiossa Erin kertoo japanilaisesta ruoanlaitto ja -nauttimistavasta. Sivuilta löytyy tietoa niin ruokavälineistä kuin -ohjeistakin. Vanha okinawalainen sanonta ”hara hachi bu”, joka tarkoittaa ”syö niin että olet 80-prosenttisesti täynnä” on erittäin hyvä neuvo. Luvussa käydään myös onseneissa, kuumissa lähteissä ja tutustutaan kalligrafian taiteeseen.
Viimeinen luku on omistettu uuden tavan omaksumiselle. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, vaan vaativat usein pitkäjänteistä ja sinnikästä yrittämistä, erehtymistä ja jatkamista. Askel kerrallaan matka etenee. Tärkeää on myös hyväksyä, etteivät jotkut asiat tule ikinä valmiiksi, vaan pysyvät ainaisessa muutoksen tilassa.
Erin Niimi Longhurstin kirja on kompakti kokonaisuus japanismista. Kirja osoittaa lukijan poluille, joita voi tutkia itsekseen eteenpäin. Kirjan upea, Ryo Takemasan kuvitus tukee sanomaa selkeyden kauneudesta.
Kauan sitten, kaukaisessa galaxissa Pimeän puolelle kääntyneen Jediritarin, Anakin Skywalkerin, kaksosjälkeläiset Luke ja Leia pyrkivät edelleen pitämään maailmankaikkeutta Voiman tasapainossa.
Star Wars -saagan kolmannen trilogian toinen osa, The Last Jedi, jatkuu periaatteessa siitä, mihin VII-episodissa (The Force Awakens) kaksi vuotta sitten jäätiin: jedimäisiä piirteitä itsestään löytänyt nuori Rey (Daisy Ridley) odottaa erakoksi kääntyneeltä mestari Luke Skywalkerilta (Mark Hamill) apua galaksien tasapainoa järkyttävää pahuutta vastaan.
Kuten J.J. Abramsin ohjaaman The Force Awakensin nimikin kertoo, seiskassa päästiin oikeastaan vasta uuden trilogian lähtökuoppiin. The Last Jedin ohjannut ja käsikirjoittanut Ryan Johnson kuljettaa tarinakapulaa oivallisesti eteenpäin. Toivo menetetään useaan otteeseen ja Pimeä puoli houkuttaa itse kutakin. Onneksi kaikki olevainen pyrkii kuitenkin tasapainoon ja Valollakin on vetovoimansa. The Last Jedi onkin hyvän ja pahan tempoilussaan mukavan monipuolinen ja pitää ennalta-arvaamattomuutensa loppuun asti.
Episodissa on useita mainioita roolihahmoja, joita seurataan tasavertaisesti. Reyn ja Luken paikoin perin hupaisaakin kanssakäymistä rytmittävät upean Leian (Carrie Fisher) johtaman kapinaliikkeen räjäyttävät taistelut Ensimmäistä Ritarikuntaa vastaan tähtien välisessä avaruudessa. Nuorena väärinymmärretty ja isoisäänsä (Darth Vaderia) sairaalloisesti ihannoiva Kylo Ren (Adam Driver) herättää niin sääliä, myötätuntoa kuin vihaakin – aivan niin kuin kunnon pahishahmon tuleekin. Ritarikunnan pääpaholaisen, Snoken (Andy Serkis) kohtalokin on hykerryttävän oikeutettu.
Seiskasta tutut hieman höpsö Finn (John Boyega), uhkarohkeakin Poe (Oscar Isaac) ja uusi sydämellinen hahmo Rose (Kelly Marie Tran) lunastavat paikkansa Voiman etujoukoissa. Herkullisen, hieman hansolomaisen vivahteen elokuvaan tuo Benicio del Toron DJ, eikäpä pidä unohtaa suomalaisen Joonas Suotamon roolia jättimäisenä Chewbaccana. Ja droidipallo BB-8 on yhä edelleen hauskan tehokas. Star Wars on tunnettu myös mitä merkillisemmistä olennoistaan, joita löytyy useampaakin lajia uusimmassakin episodissa.
Visuaalisesti The Last Jedi on silmiähivelevä. Näyttävät räjähdykset, kauniit aurinkojenlaskut ja paikoin hyvinkin teatterilliset näyttämöt vievät mukanaan. Kaikesta päätellen VIII on tehty perinteitä kunnioittaen, uutuudenviehätystäkään unohtamatta. Kahden vuoden päästä ilmestyvää IX-osaa on hyvä odotella.
Käytämme verkkosivustollamme evästeitä, jotta voisimme tarjota sinulle parhaan käyttökokemuksen tallentamalla valintasi ja toistuvat käynnit sivustolla. "Hyväksy kaikki"-nappia painamalla hyväksyt kaikkien evästeiden käytön. Lue tietosuojaseloste.Hyväksy kaikkiHylkää kaikki
