The Big Bang Theory / Rillit Huurussa

Kahdentoista vuoden ajan (2007-2019) kulkenut sitcom kertoo neljästä nörttiystävyksestä, joiden sosiaalinen kanssakäyminen muiden kuin toistensa kanssa on hieman kyseenalaista. 

Big Bang Theory / Rillit Huurussa 
Vastaavat tuottajat: mm. Chuck Lorre, Bill Prady 
Ohjaus: mm. Peter Chakos 

Kalifornian Teknillisessä Korkeakoulussa, Caltechissa, fysiikan parissa työskentelevät Leonard Hofstadter (Johnny Kalecki) ja Sheldon Cooper (Jim Parsons) ovat kämppiksiä, joiden elämää rikastuttavat niin Star Wars– kuin Star Trek -fanitus, roolipelit ja sarjakuvakauppakäynnit diplomi-insinööri Howard Wolowitzin (Simon Helberg) ja astrofyysikko Raj Koothrappalin (Kunal Nayyar) kanssa. 

Kaveriporukalla on selkeät roolit: Leonard on kilttiäkin kiltimpi, Howard naistenkaatopuheistaan huolimatta huomattavasti kokenemattomampi, kaunopuheinen Raj taas ei alkuun kykene puhumaan naisten läsnäollessa lainkaan ääneen ja Sheldon on omassa neroudessaan hurmaavan töksäyttelevä ja välinpitämätön toisten tunteista.

Kun Leonardin ja Sheldonin kerrostaloon, käytävän vastapuolelle, muuttaa kaunis tarjoilija/näyttelijä Penny (Kaley Cuoco), on Leonardin elämäntehtävänä saada hänet tyttöystäväkseen. 

Sarjan viehätys syntyy kahden täysin erilaisen kulttuurin törmäämisestä. Siinä missä Penny on paistatellut (lyhytkestoisella) koulu-urallaan suosittujen porukoissa, Leonard kumppaneineen on saanut osansa vessanpönttöuitoista. Vastakkainasettelu tarjoaa myös katsojalle helpon mahdollisuuden tutustua hahmojen erilaisiin maailmoihin, kuului itse sitten kumpaan kastiin hyvänsä.       

Nokkelasti kirjoitettu dialogi heittää viittauksia elokuviin, sarjakuviin ja keräilykulttuuriin, mutta käsikirjoituksesta tekee mainion erityisesti se, että mukaan otetaan avosylin kyseisistä asioista tietämättömätkin. Rakkauden kaipuu, itsetunnon hapuilu sekä suuret elämänvalinnat koskettavat itse kutakin. 

Sarjan päähahmot ovat eittämättä oivallisesti rakennettuja, mutta äärimmäisen hyvin kirjoitettuja ovat myös sivullisemmat hahmot. Yksinäinen ja masentunut sarjakuvapuodinpitäjä Stuart Bloom (Kevin Sussman), ilkeän kilpailuhenkinen kanssafyysikko Barry Kripke (John Ross Bowie) sekä Leonardin kylmänpuoleinen Beverly-äiti (Christine Jane Baranski) että Sheldonin täysin päinvastainen, uskonnollinen Mary-äiti (Laurie Metcalf) ovat kertakaikkiaan valloittavia ja jokainen heistä tukee osaltaan mielenkiintoista tarinankuljetusta.

Tarinan edetessä seurataan toki myös muiden poikien edesottamuksia vastakkaisen sukupuolen kanssa. Kipakka tarjoilija/mikrobiologi Bernadette (Melissa Rauch) löytää tiensä Howardin kainaloon, kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten neurotieteilijä Amy Farrah Fowler (Mayim Bialik) valloittaa Sheldonin sydämen ja Raj pääsee tutustumaan useammankin lyhytaikaisen tyttöystävyyden kanssa. 

Vaikka hahmot kokevat suuriakin elämänmuutoksia, silti jokaisen perusluonne (ja vaatetus) pysyy ilahduttavan samanlaisina, mikä lienee jälleen yksi sarjan suosion salaisuuksista. Hahmoista tulee katsojille niin tuttuja, että he tuntuvat kuin omilta kavereilta, joiden kanssa on enemmän kuin mukava viettää aikaa. 

Myönnän itsekin, että katsottuamme kahdennentoista kauden viimeisen jakson, emme olleet kyynelsilmin vielä valmiita eroamaan tyypeistä, joten meidän oli pakko aloittaa sarja välittömästi alusta uudelleen.

Onneksi on dvd:t! Varsinkin näinä epävarmoina aikoina on hyvä olla jotain pysyvää.   

Paluu

Paluu (Ben Is Back)
Ohjaus ja käsikirjoitus: Peter Hedges 
Kesto 103 min 
K 12 
Ensi-ilta 15.3. 

Julia Robertsin tähdittämä Paluu on henkeäpidättelevä ja sydäntäraastava yhden vuorokauden kuvaus jokaisen äidin painajaisesta. 


77 päivää kuivilla oltuaan uusperheen esikoinen, Ben (Lucas Hedges), saapuu yllättäen jouluaaton aattona kotiin, ja koko perhe on mennä sijoiltaan – niin ilosta kuin pelostakin. Edelliset joulut ovat olleet narkomaanipojan aiheuttamaa kaaosta, joten ei ihme, ettei isäpuoli ole hyvillään tämän paluusta. Siinä missä Benin siskokin on alati varuillaan, pienemmät sisaruspuolet ovat isoveljen läsnäolosta kuitenkin aidosti innoissaan. 


Robertsin näyttelemän äidin onnensekaisen huolen taas voi lukea tämän jokaisesta katseesta. Vaikka äiti toki on iloinen saadessaan pojan jouluksi kotiin, epäilys Benin todellisesta hyvinvoinnista kalvaa sydäntä. Pikkuhiljaa äidille paljastuukin huumeiden huurtaman elämän pimeämpiä puolia – joilta Ben taas yrittää äitiään säästellä, kerrankin.  


Paluun kerronta vie katsojan mukanaan veitsenterälle. Elokuvan jokainen hetki on taiteilua uskon ja epätoivon välillä ja toisinaan onni on niin haurasta, ettei katsomossakaan uskalla hengähtää, ettei se rikkoudu. Tunnelma pitää otteessaan vielä pitkään elokuvateatterista poistumisen jälkeenkin. 


Mainion käsikirjoituksensa ja mahtavan uskottavan näyttelijätyönsä ansiosta Paluu on on syvästi koskettava kertomus siitä, miten äiti on valmis tekemään lapsensa puolesta kaiken – ja sitäkin enemmän.  

Kirjoja nuorista nuorille

Aleksi Delikouras: Nörtti 1, New Game (Otava 2011, uusintapainos 2018) 
206 sivua 
ISBN 978-951-1-32878-0






 
Aleksi Delikourasin Nörtti-kirjasarja kertoo yläasteikäisestä Dragonslayer666:sta, joka eläisi Pepsillä ja hengittäisi tietokonepelejä. Erityisesti Battlefieldiä. Koulussakäynti on joutavaa pakkopullaa, äidin mökkimatkat silkkaa kidutusta ja äidin kreikkalainen poikaystävä Jorgos se vasta ihme hyypiö onkin. Ystävä(hkö)piiri koostuu pelivastustaja-Hege91:stä, ärsyttävästä luokkatoveri-Pinokkiosta, koulun suosituimmasta urheilijajannu-Jakesta sekä sydäntä hämmentävästä Fetasalaatista. Nuoren miehenalun mietteet ja tunteet tallentuvat suodattamattomina aidonoloisiin päiväkirjamerkintöihin.   
 
Dragonslayerin ulosanti on töksähtelevyydessään hurmaavan täsmällistä. Kukin saa kuulla osansa. Nuoruus näkyy ehdottomuudessa ja paistaa väärinymmärryksissä. Kovien sanojen taustalla on kuitenkin havaittavissa myös kaikkea sitä, mikä jää sanomatta. Näennäisistä eväyksistään huolimatta Fetasalaatti kiinnostaisi enemmänkin, eivätkä ne äiti ja Jorgoskaan loppujen lopuksi ihan niin ääliöitä olekaan.  
 
Esikoiseni ei liiemmin ole pitänyt lukemisesta. Joitakin yksittäisiä kirjoja hän on lukenut mielellään, muut lukudiplomiin oikeuttavat kirjat taas ovat olleet jonninlaista patistusta. Nörtti-kirjoja hän luki viikossa neljä. Viides ja viimeinen osa on parhaillaan menossa. Hyvän kielenkäytön sekä helppolukuisen kirjoitusasun lisäksi Delikouras on valinnut aihealueensa kiinnostavasti.  
 
YouTubesta ja YleAreenastakin löytyvä Nörtti: Dragonslayer666 -sarja on varmasti osaltaan auttanut tarttumaan kirjoihin, joista on otettu jo toinen painos. Hyvä niin, sillä sekä kirjat että tv-sarja ovat nimittäin tällaisen vähän vanhemmankin lukijan ja katsojan mielestä ihan  mielettömän mahtavia. 
 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras (WSOY, 2018) 
415 sivua 
ISBN 978-951-0-42945-7
 

Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras vie lukijansa 1800-luvun Helsinkiin. Katujen armoille joutuneelle ja siellä oppinsa ammentaneelle nuorelle Minalle tarjoutuu yllättävä tilaisuus päästä taikurin avustajaksi. Mystiikan ja illuusion lisäksi taikuri-Tomin maailma tarjoaa myös seikkailuja, vaaraa sekä romantiikkaa.   

Mikaman sanat soljuttavat tarinaa mutkattomasti eteenpäin. Steampunk-henkinen Helsinki piirtyy lukijan silmien eteen vaivattomasti ja päähenkilöiden paikoin hengästyttäväänkin juoksuun on helppo hypätä mukaan. Melko paksu kirja antaa lukijalleen enemmän aikaa hahmojen parissa. Nuorillekin lukijoille sopivan yllätyksellisen tarinansa ansiosta kirja (kuitenkin) pysyy hyppysissä.   

Taikuri ja taskuvaras sai tänä vuonna Suomen Nuorisokirjailijat ry:n jakaman Topelius-palkinnon, täysin ansaitusti. Trilogian toinen osa, Huijarin oppipoika, ilmestyy maaliskuussa.     

Alita: Battle Angel

Alita: Battle Angel 
Ohjaus: Robert Rodriguez 
Käsikirjoitus: James Cameron, Laeta Kalogridis 
Kesto: 122 min 

K 12 


Yukito Kishiron 1990-1995 julkaistuun Gunnm-mangasarjakuvaan perustuva Alita: Battle Angel on rujonkaunis kertomus itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä sekä rakkaidensa puolustamisesta.    

Tarina sijoittuu katastrofaalisen sodan jälkeiseen maailmaan, vuoteen 2563. Hyväsydäminen, kyborgeja korjaileva kirurgi, Ido (Christoph Waltz), löytää moni- ja ylikansoittuneen Iron Cityn kaatopaikalta vielä kutakuinkin hengissä olevan kyborgitytön torson. Tytön aivot toimivat teini-ikäisen tavoin, mutta sydän pumppaa 300-vuotiaan, aikoja sitten unohtuneen tekniikan tahtiin. Idon rakennettua tytön jälleen kasaan, tällä ei ole minkäänlaista muistikuvaa, kuka ja mistä hän on tullut. Kirurgi antaa tytölle nimeksi Alita ja ottaa hänet huomaansa. 

Piakkoin Alita (Rosa Salazar) huomaa 300-vuotiaan sydämensä sykkivän vastakkaista sukupuolta edustavan Hugon (Keean Johnson) perään. Kaduilla pärjäävän Hugon avulla Alita tutustuu laajemmin Iron Cityyn sekä löytää lempiruokansa, suklaan. Samalla, kun Alita tutustuu sekä itseensä että maailmaan, hänen täytyy kapinoida teini-ikäisen tavoin isänkaltaista Idoa vastaan. Kasvutarina on sympaattinen.

Rikkaan taivaskaupunki Zalemin alaisuudessa toimiva Iron City kuhisee toinen toistaan erikoisemman näköisiä kyborgeja, vaarallisia metsästäjäsotureita ja oman menneisyytensä kanssa kipuilevia ihmisiä. Koko kansan huvina toimii moottoripallo, kilpailu, jossa erikoisrakenteiset kyborgit kisaavat rollerderbyn tapaan, voittajan kuitatessa pääsylipun Zalemiin.  

Sattuman kautta Alitan muistot alkavat pala kerrallaan palata. Moottoripalloa pelatessaan hän löytää itsestään periksiantamatonta sinnikkyyttä ja tappeluun joutuessaan tyttö tajuaa taitavansa ikiaikaista taistelulajia, panzer kunstia. Kun Alitan rakkaat ovat vaarassa, taisteilutaidoille on tarvetta. Eikä Battle Angel epäröi käyttää taitojaan.  

Alita: Battle Angel on tarinaltaan melko suoraviivainen, eikä sinällään tarjoa lajityypissään kovin paljon uutta. Hyvä taistelee kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ylivoimaiselta tuntuvaa pahaa vastaan. Oikeudenmukaisessa väkivaltaisuudessaan elokuva on kuitenkin voimaannuttavan persuksillepotkiva. Rosa Salazar tekee mahtavan roolityön ja antaa Alitalle vahvasti sykkivän sydämen. Potku-, hyppy- ja lyöntilihaksia tulee jännitettyä myös katsomon puolella, etenkin Imaxin kaltaisen teknologian viedessä mukanaan.

Elokuvan lopetus jättää mukavan mahdollisuuden jatko-osalle.     


Pikkujalka

Pikkujalka 
Ohjaus: Karey Kirkpatrick 
Käsikirjoitus: Glenn Ficarra, Karey Kirkpatrick, Sergio Pablos, John Regua 
Kesto: 97 min 
K 7  

Sumun verhoaman vuorensolan suojassa elävä jetilauma elää päivittäisten rutiinien täyttämää elämäänsä täydellisen onnellisena. Kunnes jetiyhteisön nuorukainen, Migo, löytää vedenpitävän todisteen ihmisolennon olemassaolosta. Löydös uhkaa yhteisön ikiaikaisia, kiviin hakattuja totuuksia, joten Migo karkotetaan kylästä, kunnes hän on valmis myöntämään virheensä. Totuuden puolesta puhuessaan Migo löytää onneksi kaltaisiaan, ja yhdessä he ovat valmiita uhmaamaan väärää tietoa ja tuomaan totuuden päivänvaloon. 

Pikkujalka kääntää hullunkurisesti päälaelleen vanhan jetimyytin. Elokuva kyseenalaistaa vanhakantaiset uskomukset ja ennakkoluulojen pätevyyden. Kertomuksen edetessä esiin nousee myös mielipiteiden moninaisuus; kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää ja pinttyneilläkin tavoilla voi olla perustellut paikkansa. Pikkujalka peräänkuuluttaa myös erilaisuuden hyväksymistä ja uuden kohtaamista, pelottavuudestaankin huolimatta. 

Elokuva on visuaalisesti mukavan leppoisa. Jetejä löytyy moneen lähtöön ja pikkujalkaihmisetkin ovat kiitettävän monipuolisia. Musiikki on mukaansatempaavaa, eikä kesto ei ole liian pitkä.

Koko perheen elokuva.