Disneyn uusin live action -elokuva, “Cruella”, on sanalla sanoen mahtava!
Cruella Ohjaus: Craig Gillespie Käsikirjoitus: Dana Fox ja Tony McNamara Kesto: 134 min K-12 Ensi-ilta: 28.5.2021
Cruella kertoo alunperin Dodie Smithin lastenkirjasta ja sittemmin Disneyn vuonna 1961 julkaisemasta 101 dalmatialaista -animaatioelokuvasta tunnetun ilkiöttären, Cruella de Vilin, taustatarinan. Elokuva valottaa, kuinka sinnikkäästä Estellasta kuoriutuu muotitietoinen oman polkunsa kulkija.
Mielenkiintoinen tarina pitää sisällään arvoituksen, joka paljastuu muutaman mutkan kautta ilahduttavasti vasta loppumetreillä.
Ilmeikäs Emma Stone on oivallinen valinta kapinallisen Cruellan rooliin, ja kaksinkertainen Oscar-voittaja Emma Thompson (Talo jalavan varjossa ja Järki ja tunteet) on äärimmäisen viihdyttävä kopean paronitar von Hellmanin roolissaan.
Elokuva tarjoaa karkkia niin silmille kuin korvillekin. Tarina sijoittuu nimittäin 70-luvun Lontooseen, jossa punk rock parhaillaan nostaa päätään, joten ääniraidalla pauhaavat kutkuttavasti aikakauden mahtihitit. Niin ikään kaksinkertainen Oscar-voittaja Jenny Beavan (Mad Max: Fury Road ja Hotelli Firenze) taas on loihtinut näyttelijöiden vaatekerroista kerrassaan upeita.
Elokuvan ompelukohtaukset olivat itse asiassa niinkin mukaansatempaavia, että innostivat minutkin kaivamaan ompelukoneeni komeron kätköistä.
Elokuvan ikäraja on 12, ja menevä tarina vedonneekin enemmän perheen varttuneempaan puoleen. Cruella ja eritoten Emma Stonen roolisuoritus tuovatkin ajoittain mielleyhtymiä vuonna 2019 julkaistuun Joker-elokuvaan.
LATE LAMMAS: FARMAGEDDON Ohjaus: Will Becher, Richard Phelan Käsikirjoitus: Jon Brown, Mark Burton Kesto 88 min. K 7
Kun Sammalperän lähimetsään laskeutuu avaruusalus, alkaa kylässä tapahtua kummia. Oudon lennokin perässä tiluksille etsiytyy katalien tutkijoiden lisäksi myös innokkaita ufoharrastajia, joiden rahastamiseksi (ja sitä kautta uuden puimurin saamiseksi) Isäntä keksii rakentaa valloittavan teemapuiston.
Kun muut kylän hahmot hääräävät epäolennaisen parissa, LateLammas ja hänen ystävänsä keskittyvät tutustumaan kaukaiseen vieraaseen, Lu-Laan. Ilahduttavan ennakkoluuloton ja yltiöpäisen nerokas Late ottaakin asiakseen saattaa ulkoavaruuden lapsonen turvallisesti takaisin kotiplaneetalleen.
Kuten Nick Parkin luoman sarjan tiiviissä 7-minuuttisissa tv-jaksoissa, myös näissä pidemmissä pätkissä Late ja hänen villaiset ystävänsä viihdyttävät monen ikäisiä katsojia – ja vieläpä ilman vuorosanoja. Siinä missä hurmaavien hahmojen kommellukset huvittavat pienempiä katsojia, tarjoilee kerronta myös varttuneemmille faneilleen ilahduttavan joukon populaarikulttuuriviittauksia.
25. juhlavuottaan viettävän elokuvan vaha-animaation taso on taattua laatua pienintäkin yksityiskohtaa myöten. DVD:llä on bonuksena myös Lu-Lan ja Laten piirrostutoriaali sekä Live Action -videokooste.
5/5
PERHE ADDAMS Ohjaus: Greg Tiernan, Conrad Vernon Käsikirjoitus: Matt Lieberman Kesto 88 min. K 7
Addamsin perhe sai alkunsa amerikkalaisen Charles Addamsin kynästä vuonna 1938, jolloin hän piirsi eriskummallisen kokoonpanonsa sarjakuvaksi. Sittemmin perhe on esiintynyt useammassakin elokuvassa, tv-sarjassa ja musikaalissa. Yläluokkaisen amerikkalaisen perheen satiirina syntynyt hahmokavalkadi on valloittanut useammankin katsojan sydämen kanssaan pimeämmälle puolelle.
Aina liituraitaan pukeutuva Gomez-isä, pitkä ja laiha Morticia-äiti, totinen tytär Wednesday ja ilkeähkö Pugsley-poika muodostavat erilaisen ydinperheen, joka laajennetun lähipiirinsä kanssa aiheuttaa pahennusta missä sitten asuukaan. Löydettyään ylhäisessä yksinäisyydessään sijaitsevan entisen mielisairaalaan, kasvava perhe löytää vihdoin oman paikkansa – kunnes vuosien päästä lähikaupungin hattaranpunainen maailma uhkaa jälleen.
Addamsin perheen makaaberi maailma rakentuu vastakohtaisuuksille. Se, mitä yleisesti pidetään hirvittävänä on Addamsien mielestä hirvittävän ihanaa – ja toisin päin. Perhe joutuu kuitenkin kohtaamaan tavanomaiset ennakkoluulot, vaikka toivookin vain tulevansa hyväksytyksi juuri sellaisena kuin heistä kukin on.
Elokuvan pääsanoma on hieno, toteutus taas harmittavasti ei niinkään. Komediaelokuvan vitsit eivät oikein toimi, eivätkä hahmot ole itse asiassa niin erikoisia kuin luulevat olevansa. Perheen henkilöt on kivasti pyritty saamaan samannäköisiksi kuin alkuperäisessä sarjakuvassa, mutta muuten animointi on melkoisen muovisen näköistä, ja taustat näyttävät hyvinkin viitteellisiltä.
Pixarin uusimman elokuvan keskiössä ovat perhesuhteet, itseensä luottaminen ja toisten tukeminen. Sekä suuri seikkailu!
Eteenpäin / Onward Ohjaus: Dan Scanlon Käsikirjoitus: Dan Scanlon, Jason Headley, Keith Bunin Kesto: 103 min K 7 Ensi-ilta 6.3.
Kun Kajastuksen veljeksistä nuorinkin, Iikka (Tom Holland / Henri Piispanen), täyttää 16-vuotta, hän ja isoveljensä Aaro(Chris Pratt / Riku Nieminen) saavat myyttisen lahjan: taianomaisen mahdollisuuden viettää vielä yhden päivän kuusitoista vuotta sitten edesmenneen isänsä kanssa. Kaikki ei (tietenkään) mene aivan kirjoitusten mukaan ja eeppiseen matkaan mahtuu toinen toistaan kimurantimpia mutkia.
Poikien isänkaipuu on koskettavaa. Herkempänä ja ujompana pikkuveljenä Iikka näyttää kaipauksensa näkyvämmin kaikkine C-kasettinauhoitusten kuunteluineen päivineen. Karskimman ja räväkämmän Aaron sisäinen syvyys taas näyttäytyy (älyttömän makeiden!) farkkuliivien alta hieman hienovaraisemmin – mutta kenties sitäkin iskevämmin.
Alkuperäiset suunnitelmat isän tapaamiseksi saavat uusia suuntia matkan edetessä. Kuten perheissä kuuluukin, veljekset sekä tukevat että satuttavat toisiaan; kokevat vankkumatonta yhteenkuuluvuutta että suunnatonta henkistä välimatkaa; ja ajattelevat kuitenkin lopulta vain toistensa parasta.
Laura-äiti (Julia Louis-Dreyfus / Hanna Kaila) ja tämän uusi miesystävä Konstaapeli Kopukka (Mel Rodriguez / Stan Saanila) sekä Mantikori (Octavia Spencer / Sanna Saarijärvi) tekevät omista hahmoistaan myös hykerryttävän monipuoliset.
Tuttuun Pixar-tyyliin elokuvan ulkoasu on moitteetonta. Hahmot ovat kolmiulotteisuudessan lähes käsinkosketeltavia ja tyyppien puvustus kerrassaan mahtavaa. Ja kaikenlaiset bändi- sekä Dungeons & Dragons -viitteet toimivat aina.
Eteenpäin on sydämeenkäyvä tarina rakkaudesta, ja siitä, miten toisen onni on joskus omaa tärkeämpää.
Louisa May Alcottin omakohtaisiin kokemuksiin pohjaava kertomus neljästä Marchin perheen sisaruksesta on innoittanut niin lukijoita kuin elokuvantekijöitäkin jo reilun sadan vuoden ajan.
Pikku naisia Ohjaus & käsikirjoitus: Greta Gerwig Kesto 135 min K S Ensi-ilta 31.1.
Alunperin vuosina 1868 ja 1869 julkaistu Pikku naisia -kirja kertoo tiiviin sisarusparven paikoin kivuliaastakin, mutta myös nauruntäyteisestä kasvusta pienistä tytöistä nuoriksi naisiksi. Teoksen uusin filmatisointi, Greta Gerwigin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva keräsi peräti kuusi Oscar-ehdokkuutta.
Tarinan kertojana toimii sisarusparven poikamaisin sekä perinteisiä sukupuolirooleja eniten kaihtava ja kammoava Jo (loistava Saoirse Ronan). Meg (Emma Watson) loistaisi näyttämöllä ja on ajattelultaan hieman romantiikkahakuisempi, Beth (Eliza Scanlen) rakastaa hiljaisempaa elämää sekä pianonsoittoa ja nuorin siskoksista Amy (Florence Pugh) kaipaa korkealuokkaisiin taidemaalaripiireihin. Eläväisten siskosten salaseura järjestää niin vallattomia kokouksia kuin teatteriesityksiäkin, joihin myös rikas naapurinpoika Theodore “Laurie” Laurence (Timothée Chalamet) pääsee vihkiytymään.
Aikana, jolloin naisen rooli on ollut hyvinkin tiukkaan määrätty, omapäiset ajatukset eivät ole olleet suotavia. Varsinkin tyttöjen rikas täti (Meryl Streep) koittaa suitsia kovaäänisestä porukasta sulokkaita neitosia. Onneksi tyttöjen äiti, Marmee (Laura Dern) sen sijaan ymmärtää jälkikasvuaan ja toimii itse oivallisena esikuvana asioiden hoitamisessa. Kun perheen isä taistelee Amerikan sisällissodassa, ruoan – niin omaan kuin muidenkin – pöytään saaminen on neuvokkaiden ja ahkerien pikku naisten harteilla.
Gerwigin elokuvan kerronta vuorottelee virkistävästi takaumien kanssa. Milloin Jo on New Yorkissa hankkimassa koulutusta ja tuloja, milloin riidellään kotipuolessa ärsyttävän pikkusiskon kanssa. Tarinan tunteville eräs kohtaus kuitenkin näyttäytyy hyvinkin kurkkuakuristavana. Musiikin lakatessa vielä tuossa nimenomaisessa kohdassa tyystin, on nyyhkäysten pidättely vaikeaa.
Vaikka elokuva sijoittuukin 1800-luvun puoliväliin, on se tänäkin päivänä enemmän kuin inspiroiva. Pikku naisia on vahva kuvaus mielenkiintoisista yksilöistä, joilla on vahva tuntemus itsestään, oikeuksistaan ja paikastaan maailmassa.
4/5.
Tolkien-dvd Ohjaus: Dome Karukoski Käsikirjoitus: David Gleeson ja Stephen Beresford Kesto 112 min K 12
Toinen omakohtaisiin kokemuksiin pohjaava kirjailijasta kertova elokuva on viime toukokuussa leffateattereissa ensi-iltansa saanut ja nyttemmin dvd:lle ehtinyt Tolkien.
Dome Karukosken ohjaama elokuva valottaa legendaaristen Hobitin ja Sormusten herran sivuille päätyneiden hahmojen ja tapahtumien taustoja.
12-vuotiaana orvoksi jäänyt John Ronald Reuel Tolkien (Nicholas Hoult) kiinnostui jo nuorena eri kielistä. Koulussa opetettujen ranskan, saksan, latinan ja kreikan lisäksi poika intoutui muinaiskielistä. Stipendin turvin hän aloitti opinnot Oxfordin yliopistossa, jossa kaksi vuotta klassisia kieliä opiskeltuaan erikoitui muinaisenglantiin ja -norjaan. Skandinaavisiin tarustoihin tutustuttuaan, Tolkien luki myös Kalevalan ja kehitti sen vokaalivoittoisen ääntämisen pohjalta myöhemmin kirjojensa suurhaltijakielen, quenyan.
Kouluaikoinaan Tolkien tutustui myös kolmeen ystäväänsä, Robert Gilsoniin (Albie Marber / Patrick Gibson), Christopher Wisemaniin (Ty Tennant / Tom Glynn-Carney) sekä Geoffrey Smithiin (Adam Bregman / Anthony Boyle) ja heistä tuli erottamaton joukkio, aina Ensimmäiseen Maailmansotaan asti. Myös Tollersin (kuten hänen ystävänsä tätä kutsuivat) kohtaama rakkaus, EdithBratt (Mimi Keene / Lily Collins), näyttelee suurta osaa niin kirjailijan elämässä kuin myöhemmässä kirjallisessa tuotannossaankin.
Elokuva visualisoi upeasti, miten kirjallisuuden klassikkoteosten tarinat ovat saaneet alkunsa nuoren J.R.R. Tolkienin mielikuvituksessa. Miten tosielämän pelko, epävarmuus ja suru sekä toisaalta myös ystävyys, rakkaus ja rohkeus ovat siirtyneet paperille – ja sitä kautta miljoonien lukijoidensa sydämiin.
Star Warsin ikoninen tunnusmusiikki ja keltainen aloitusteksti saa mielen haikeaksi, kun tietää, että kyseessä on legendaarisen saagan viimeinen osa.
Star Wars: The Rise of Skywalker Ohjaus: J.J. Abrams Käsikirjoitus: J.J. Abrams & Chris Terrio Kesto 142 min K 12 Ensi-ilta 18.12.
Edellisessä osassa, The Last Jedissä (2017) Imperiumin pahat voimat jäivät pirullisesti kytemään. The Rise of Skywalkerissa Kylo Ren (Adam Driver) janoaa edelleen galaxin johtajuutta, juuriaan etsivä Rey (Daisy Ridley) taas sen tasapainottavaa vastavoimaa. Yhdessä kaksikko olisi täysin voittamaton, jonka heidän välisensä telepaattinen side kerta toisensa jälkeen osoittaa. Mutta kuka voittaa viimeisen eeppisen taistelun?
Massiivisen tarinan päätösosa on kunnioittava kumarrus elokuvasarjan historialle. Yhdeksännessä osassa kohdataan niin uusia hahmoja kuin vanhoja tuttuja sekä kuullaan mantroiksi muodostuneita lausahduksia. Alkuperäisistä osista tutuksi tullut kolmen ystävyksen tiivis suhde jatkuu uuden sukupolven muodossa ja palkitsemattomatkin vihdoin palkitaan.
Jäähyväisiä heitetään rakastetuille hahmoille pitkin päätösrainaa niin suoraan kuin piilomerkityksellisestikin, sekä kuvallisesti että sanallisesti. Tarina kuljettaa sankareitaan vanhoille tapahtumapaikoille ja hahmojen taustoista nousee uusia yllättäviä salaisuuksia. Ystävyys on kuitenkin edelleen kaiken koossa pitävä voima, kun joukkio taistelee yhtenäisenä rintamana vääryyttä vastaan.
Vaikka elokuvassa onkin paikoin tarkoin laskelmoituja kohtauksia (kuten toki kuuluukin), tarina ei sorru liialliseen ylisiirappisuuteen. George Lucasin luoman Star Warsin perinteitä kunnioittaen naishahmot ovat vähintäänkin tasavertaisia miesten kanssa ja jokaisella on oikeus muuttaa elämäntarinansa kirjoitusta. Ja kuten Leian ja Hanin rakkaus aikoinaan, myös tässä rakkaus leijuu alati ilmassa ilman sen konkreettisempia alleviivauksia, vaikka tosirakkauden uhrauksiakin toki tehdään.
J.J. Abramsin ja Chris Terrion käsikirjoitus punoo yhdeksän tarinan punaiset langat hyvin nätisti yhteen. Kaiken kaikkiaan The Rise of Skywalker on kuin monesti luetun lempikirjan kauniisti koristeltu viimeinen sivu.
Suursuosion saavuttaneen Frozen -elokuvan toista osaa ehdittiin odottaa kuusi vuotta. Tällä välin sekä elokuvan hahmot että sen yleisö ehtivät kasvaa ja kehittyä.
Frozen 2 Ohjaus: Chris Buck ja Jennifer Lee Käsikirjoitus: Jennifer Lee Kesto 104 min K 7 Ensi-ilta 25.12.
Arendellin elämä on asettunut turvallisiin uomiinsa, mutta kuullessaan seireenimäisen laulun, Elsan on vastattava kutsuun ja astuttava kohti tuntematonta. Tutkimusretkelle hän saa mukaansa tutun jengin; Annan, Kristoffin, Svenin ja Olafin. Laulu johdattaa saattueen taiottuun metsään ja sen vangiksi jääneen alkuperäiskansan luo – sekä Elsan taikavoimien lähteille.
Frozen 2 on selkeästi tummasävyisempi kuin edeltäjänsä. Kukin hahmo kohtaa matkallaan esteitä ja löytää itsestään uusia puolia. Siinä missä Elsa oli ensimmäisen elokuvan vakavan vastuullinen taakankantaja, uskaltaa hän kakkososassa lopulta päästää itsensä vapaammaksi. Huolettomampi pikkusisko, Anna, taas koittaa tällä kertaa parhaansa mukaan ottaa osansa Elsan huolista ja murheista. Kun Annan ja Kristoffin suhdekin on mennyt eteenpäin, niin ollen ainoa, joka on ja – onneksi – pysyy, on Olaf. Ainakin melkein.
Surultakaan ei elokuvassa vältytä, ja siksipä nenäliinat ovatkin katsomossa tarpeen.
Kerrontaa säestävät Christophe Beckin loihtimat kappaleet. Melankoliaa, hupsuutta ja voimauttavaa energiaa sisältävät laulut jäävät seireenin kutsuhuudon tavoin päähän soimaan. Saumattoman sujuva ja taidokas animointi kiihtyy etenkin loppua kohden uskomattoman kauniiksi – ja tavallaan myös hyvin alkuperäisen disneymäiseksi.
Nyt kahdeksan vuotiaat kaksostyttöni kuuluivat ensimmäisen elokuvan ihastuneeseen fanikuntaan. Kaikeksi onneksi he pysyivät siinä – tai palasivat siihen – myös toisen osan nähtyään.
Last Christmas Ohjaus: Paul Feig Käsikirjoitus: Emma Thompson, Bryony Kimmings Kesto: 102 min K 7 Ensi-ilta 8.11.
Kate (Emilia Clarke) ei oikein tunnu saavan elämästään otetta. Päivät hän on töissä täpötäydessä joulukoristekaupassa, yönsä hän viettää ystäviensä ja tuttaviensa sohvilla. Jugoslaviasta kotoisin oleva hössöttävän murheellinen äiti (Emma Thompson), vaimoaan välttelevä isä (Boris Isakovic) ja oman elämänsä vangiksi ajautunut sisko (Lydia Leonard) eivät osaltaan tuo Katen elämään ilonpilkahduksia. Mutta eräänä päivänä paikalle ilmestyy mystisen kepeä ja hyväntuulinen Tom (Henry Golding).
Last Christmas on tarkoitettu hyvänmielen jouluelokuvaksi. Mikäli siis pitää jouluelokuvista, tämä on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Sitä säestävät George Michaelin tutut ja hieman tuntemattomammatkin kappaleet, jouluvalot luovat pehmeää tunnelmaa ja elämä kulkee kaikista valinnoista huolimatta eteenpäin. Emilia Clarke on roolissaan ilmeikkään ihastuttava ja Henry Golding koskettaa matalalla äänellään.
Paikoitellen elokuvan rakennettu todellisuus on kuitenkin liian läpinäkyvää. Puheenvuoroista osa on selkeästi tarkoitettu vitseiksi, mutta ne eivät juurikaan naurata. Loppuratkaisukäänne on kuitenkin oivallinen ja pelastaa paljon.
X-MEN: Dark Phoenix -dvd Ohjaus: Simon Kinberg Käsikirjoitus: John Byrne, Chris Claremont K 12 Dvd-julkaisu 21.10.
Useampikin elokuvasaaga saapui tänä vuonna päätökseensä. Niin myös Marvelin sarjakuviin perustuva X-Men -sarja. Jack Kirbyn ja Stan Leen vuonna 1963 luoma erikoiskykyjä hallitseva mutanttiryhmä on seikkaillut valkokankaillakin jo kahden vuosikymmenen ajan.
Dark Phoenix keskittyy ryhmän jäsenistä eniten Jean Grayhin (Sophie Turner), jolla on kenties ryhmän mahtavimmat voimat. Kun Jean saa pelastustehtävissä itselleen sattumalta vielä suuremmat kosmiset voimat, hänen on entistä vaikeampi pitää voimansa hallinnassa, etenkin kun hän läpikäy samalla menneisyytensä käsittelemättömiä tapahtumia.
Kun Jeanin hallitsemattomat supervoimat alkavat koetella koko maailman turvallisuutta, ja hatarasti saavutettu tasapaino ihmisten ja mutanttien välillä järkkyy, X-Men -ryhmän jäsenten on päätettävä, kuinka toimia. Onko Jean hyvien vai pahojen puolella? Voiko sekä häntä että maailmaa pelastaa?
Vaikka Dark Phoenix päättääkin pitkäikäisen elokuvasarjan, se ei ole kovinkaan koskettava. Ei esimerkiksi samalla tavalla kuin keväällä nähty Avengersien tarun päättänyt Endgame. Melkein johtuu mieleen, että päätös on ollut joko pakotettu – tai sitten tämä ei olekaan ihan se viimeisin sana.
Joker Ohjaus: Todd Phillips Käsikirjoitus: Todd Phillips, Scott Silver Kesto 122 min K 16 Ensi-ilta 4.10.
Todd Phillipsin ohjaama ja yhdessä Scott Silverin kanssa käsikirjoittama Joker on sanalla sanoen vaikuttava. Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon voittanut elokuva on ahdistava kuvaus maailmasta, josta inhimillisyys on katoamassa.
Joaquin Phoenix tekee upean roolityön esittäessään Arthur Fleckiä, yhteiskunnan vähäosaisten kaistalle ajautunutta yksilöä, joka etsii vain ihmisarvoista kohtelua. Kerta toisensa jälkeen Fleck joutuu kuitenkin pettymään raskaasti, sillä lopulta kaikki hänen kunnioittamansakin henkilöt pettävät nuoren miehen. Ja niin syntyy Jokeri, joka saa vihdoin kaipaamaansa kunnioitusta.
Jokerin taustatarina on mielenkiintoinen ja pitää Phillipsin ja Silverin käsikirjoituksessakin mystisyytensä. Visuaalisuudeltaan elokuva on huikean ankea; Gotham City näyttäytyy jäte-, rotta- ja rikollisuusongelmineen juuri niin inhottavana kuin sarjakuvien perusteella kuvitteli. Puvustus tuo tarinaan oman merkittävän lisänsä, ja esimerkiksi Fleckin siirtymä Jokeriksi kuvataan oivallisesti myös pukeutumisen kautta.
Elokuva on oikeastaan paljonpuhuva ja tärkeä osoitus siitä, kuinka jokainen ansaitsee tulla kohdatuksi kunnioittavasti. Ja miten tärkeää avunpyytäminen ja -antaminen – mieluiten ajoissa – on.
Quentin Tarantinon uusin elokuva on kunnianosoitus 60-luvun lopun Hollywoodille ja kiistaton osoitus, että ohjaaja-käsikirjoittajan tarinankerronta on edelleen omaa luokkaansa.
Once upon a time in… Hollywood Ohjaus: Quentin Tarantino Käsikirjoitus: Quentin Tarantino Kesto 162 min K 16 Ensi-ilta 16.8.
Yhdeksännessä elokuvassaan Quentin Tarantino tutustuttaa katsojan Rick Daltoniin (Leonardo DiCaprio), sympaattisen mukavaan TV-tähteen, joka suree loisteliaan uransa ajautumista unohduksen alamäkeen. Menneiden vuosien westernien ykköstähti joutuu uusissa pahiksen rooleissaan pönkittämään uusien sankareiden taivalta Hollywoodin neonvaloihin.
Daltonin ottaessa epäröiviä askeleita kapenevalla polullaan, hänen rinnallaan kulkee varmoin askelin hänen stuntmiehensä ja ennenkaikkea luottokaverinsa, Cliff Booth (Brad Pitt), joka on “enemmän kuin veli ja vähän vähemmän kuin vaimo” – miten mahtava määritelmä!
DiCaprio ja Pitt luovat hahmoilleen elämän, josta katsoja välittää aidosti. Kaverusten välillä ei ole minkäänlaista kitkaa, vain leppoisaa yhdessäoloa ja toisen tukemista. Aivan loistavaa ja sydäntälämmittävää ystävyyskuvausta, jota seuraa reilun parituntisen ajan hymy huulillaan. Pienet välähdykset Sharon Taten (Margot Robbie) vuoden 1969 päivistä tuovat kerrontaan oman, yllättävän aurinkoisen lisänsä.
Tarantinon tyylin tuntien, jossain vaiheessa veri tulee kuitenkin lentämään. Niin tässäkin, mutta sitä saa odottaa yllättävän kauan. Tosin sitten sitä kyllä lentääkin. Loistavalla käsikirjoituksellaan Tarantino punoo miesten tarinaan risteäviä sivujuonia, jotka yhtyvät lopussa kutkuttavalla tavalla.
Kuten aina, Tarantinon elävissä kuvissa musiikki on taattua laatua. Ai että. Puvustus on saumantarkkaa, kuvaus rullaa ja siirtymät seuraavat upeasti toisiaan. Tarantinon ja kumppaneiden pyyteettömän rakkauden elokuvia kohtaan näkee kirkkaasti kuin elokuvateatterin valotaululla.
Rovio Entertainmentin kymmenen vuotta sitten julkaisema Angry Birds -mobiilipeli on räjähtänyt vuosien saatossa varsin suuriin mittoihin. Virstanpylvästä juhlistaakseen Rovio ja Sony Pictures Animation sinkoavat valkokankaille näyttävästi Angry Birds -Elokuva 2:n.
Angry Birds -Elokuva 2 Ohjaus: Thurop Van Orman Käsikirjoitus: Peter Ackerman Kesto: 97 min K 7 Ensi-ilta 9.8.2019
Kolme vuotta sitten julkaistussa ensimmäisessä Angry Birds -elokuvassa lintuparven yksinäinen murjottaja, Red (Riku Nieminen) onnistui pelastamaan lintujen munat ovelan kavalilta possuilta. Jatko-osassa Red paistattalee edelleen sankarin maineessaan, jonka pelkää kuitenkin menettävänsä – ja sitä myötä myös ystävänsä.
Kun sekä Lintu– että Possusaarelle sinkoutuu jäätyneitä jättitykinkuulia ja horisonttiin ilmestyy mystinen kolmaskin saari, ikiaikaisten kilpakumppaneiden on yhdistettävä voimansa ja käytävä yhteistuumin taistoon kotiensa puolesta.
Tutkimuspelastuspartioon liittyvät sulkapeitteisten puolelta Redin lisäksi Mahti Kotka(Tommi Korpela), Pommi (Joonas Saartamo), Sakke (Antti Lang) ja tämän neropattisisko Silver (Heljä Heikkinen) sekä saparohäntien joukoista Leonard (Ville Myllyrinne), Oona (Mimosa Willamo) ja Kari (Tero Koponen). Kukin oman alansa – omalla tavallaan – asiantaitajia.
Kuten kunnon seikkailuun kuuluukin, esteitä ilmaantuu tämän tästä. Kolmannen saaren valtijatar Zeta (Leea Klemola) pitää palkollistensa kanssa huolen, että sankaripartio joutuu käyttämään luovia ratkaisuja kotiensa pelastamiseksi – ja yleisön naurattamiseksi. Hulvattomat keinot kirvoittavat taattuja naurunpyrskähdyksiä niin lapsissa kuin aikuisissakin.
Hieman reilu puolitoistatuntinen leffa on mukavan värikylläinen ja kompakti. Räväkämpi pääjuoni vuorottelee rauhallisemman sivujuonen kanssa sopivassa suhteessa. Animointi on silmissä sulavaa silavaa ja klassikkohitit säestävät kokonaisuutta.
Angry Birds -Elokuva 2 on kaikenkaikkiaan varsin toimiva koko perheen hyväntuulinen kokemus. Vähän niin kuin se pelikin.
Disneyn uusintaversio vuoden 1994 upeasta Leijonakuningas -piirroselokuvasta herää tänä vuonna henkiin “oikeannäköisten” eläinten myötä. Tuoko huippuanimaatio kuitenkaan merkityksellisesti jotain lisää alkuperäiseen verrattuna?
Leijonakuningas Ohjaus: Jon Favreau Käsikirjoitus: Jeff Nathanson Kesto 119 min K 12 Ensi-ilta 17.7.
Disneyn uusi versio Leijonakuninkaasta on upeaa katsottavaa. Savanneilla ravaavat seeprat, lehtiä hamuilevat kirahvit ja hiekkapilviä nostattaen rynnäköivät gnut ovat tuttuja luontodokumenteista, tällä kertaa uljailla leijonilla ja räkättävillä hyeenoilla vain on vuorosanatkin.
Tarinallisesti elokuva toistaa 15 vuotta sitten julkaistun piirrosanimaation juonen. Leijonavauva Simba (Donald Glover / Joonathan Kettunen) leikkii alussa viattoman hilpeästi ystävänsä Nalan (Beyoncé Knowles-Carter / Paula Vesala) kanssa, kunnes perimysjärjestyksestä suivaantunut Mufasa-kuninkaan (Darth Vaderin äänenäkin toiminut James Earl Jones / Markus Bäckman) veli Scar (Chiwetel Ejiofor / Aku Laitinen) päättää puuttua asioiden luonnolliseen kulkuun ja poistaa sekä veljensä että veljenpoikansa pelistä.
Simba pakenee syyllisyydentuntonsa ajamana kauas valtakuntansa alueelta ja tutustuu rennon letkeään parivaljakkoon, Timoniin ja Pumbaan (Billy Eichner / Antti Pääkkönen ja Seth Rogen / Antti L.J. Pääkkönen) ja opettelee luottamaan Hakuna Matata -mottoon, joka ei tarjoa huolen häivää. Kunnes suunta jälleen muuttuu, ja rohkea nuori Nala päättää hakea Simban lunastamaan todellisen paikkansa Jylhämaan kuninkaana.
Disneyn animointivelhot ovat todella taitavia ja elokuvan parissa viihtyy. Ulkomuotonsa lisäksi uusio ei kuitenkaan tarjoa enempää tai syvällisempää sisältöä kuin alkuperäinen. Kenties nykylapsisto hakeutuu uudenkaltaisen animaation pariin kuitenkin helpommin.
Jos luulit Endgamen päättäneen Avengersien tarun, olet onnellisesti väärässä. Spider-Man: Far From Home jatkaa egendaarista tarinaa. Huh.
Spider-Man: Far From Home Ohjaus: Jon Watts Käsikirjoitus: Steve Ditko, Stan Lee Kesto: 130 min K 12 Ensi-ilta 3.7.
Naapuruston ystävällinen Spider-Man (Tom Holland) saa Endgamen jälkeisessä maailmassa täytettäväkseen Ironmanin turhankin raskaat saappaat. 16-vuotias Peter Parker haluaisi maailmaa järisyttäneen taistelun jälkeen rentoutua luokkatovereidensa kanssa Euroopan opintomatkalla ja kerätä ennemmin rohkeutta iki-ihastuksensa MJ:n (Zendaya) sydämen kuin ulkoavaruuden pahisten voittamiseen. Elementaalihirviöiden hyökätessä Maahan, apuun lentääkin mystinen Mysteerio (Jake Gyllenhaal), joka tuntuu oikealta ratkaisulta kaikkeen.
Far From Home on ihan(an) mahtava. Elokuva sisältää niin rakkautta, kaipuuta kuin jännitystäkin. Tom Hollandin esittämä Peter Parker / Spider-Man on vilpittömän sympaattinen tuskaillessaan rakkaudentunnustuksensa ja Ironmanin hänelle jättämän vastuun ristitulessa. Peterin salaisesta identiteetistä tietoinen ystävä Ned (Jacob Batalon) tuo seikkailuun sekä rauhoittavaa leppoisuutta että turvallista uskollisuutta ja pääpomo Nick Fury (Samuel L. Jackson) on aina yhtä kadehdittavan viileä raivatessaan tehtävän tiellä olevat esteet.
Parhaimmillaan elokuva onkin juuri hahmojensa välisiä suhteita kuvatessaan. Maailman pelastaminen on periaatteessa tässä leffassa hieman toissijaista, sillä tyyppien sanailu ja vitsit naurattavat oikeasti ja herkemmissä kohdissa saa nieleskellä palaa kurkusta. Mutta kuten arvata saattaa, kaikki ei kuitenkaan ole juuri sitä, miltä näyttää. Kirjaimellisesti.
Toisin kuin lukuisissa muissa Marvel-filmatisoinneissa, sarjakuvaimperiumin perustanutta Stan Leetä ei tällä kertaa nähdä cameo-roolissa. Viime marraskuussa kuollut Lee nähtiin ymmärrettävistä syistä viimeisen kerran cameona Endgamessa.
Juonesta sen enempää paljastamatta, penkissä kannattaa pysyä lopputekstien jälkeisten lopputekstien jälkeenkin. Ja jatkoa on lupa odottaa. Jei!
Kolme vuotta sitten julkaistu Lemmikkien salainen elämä -elokuva paljasti, mitä kaikenkarvaiset lemmikit tosiasiassa tekevät ihmisten ollessa poissa kotoa. Kakkososa jatkaa tarinaa lemmikkien todellisista tarkoitusperistä.
Lemmikkien salainen elämä 2 Ohjaus: Chris Renaud Käsikirjoitus: Brian Lynch Kesto: 86 min K 7 Ensi-ilta 26.6.
Ykkösosasta tuttu terrieri Max (suomenkielisenä äänenä Paavo Kerosuo) kohtaa uusia seikkailuja, kun emäntä menee naimisiin ja perheeseen syntyy vauva, Lassi. Alun epäilyksistä huolimatta Max tykästyy uuteen ihmiseen niin kovin, että alkaa pian stressata tämän hyvinvoinnin paapomisesta. Kun perhe suuntaa maatilan rauhaan, hermoloma muuttuu oman rohkeuden metsästysreissuksi, jossa suurta gurua esittää tilan vanha vahtikoira, Rooster (Vesa Vierikko).
Maxin ja Duken (Stan Saanila) maatilamatkailun ohessa seurataan kaupunkiin jääneitä kavereita ja jännitetään, saako pomeranian Gidget (Hanna Kaila) pelastettua Maxin lempilelun, onko Lumipallosta (Roope Salminen) oikeasti ainesta supersankariksi ja miten kadehdittavan ja vilpittömän välinpitämätön Chloe-kissa (Rinna Paatso) voikaan olla.
Elokuvan pääteemana on rohkeus. Miten seurata omaa polkuaan vaaroja täynnä olevassa maailmassa, menettämättä omanarvontuntoaan? Kakkososa on mielestäni etenemisessään hieman edeltäjäänsä rauhallisempi, ja hyvä niin. Vaikka tässäkin vauhtia riittää, kaahatus ei ole päämäärätöntä ja vaihtelut kahden tapahtumapaikan välillä toimivat toisiaan tukien.
Lemmikkien visuaalisuus on Illuminationille tutusti iloista silmänruokaa. Jokainen eläimen kanssa eläjä löytää hahmoista tuttuja piirteitä. Ja selviääpä leffan myötä myös mysteeri niistä kadonneista sukkapareista.
Laika-studiosinHuippujengi Himalajalla on sydämeenkäyvä elokuva oman paikkansa ja heimonsa etsimisestä.
Huippujengi Himalajalla Ohjaus: Chris Butler Käsikirjoitus: Chris Butler Kesto 91 min K 7 Ensi-ilta 7.6.
Mistä hyvän elokuvan tunnistaa? Kun näkee – ja tuntee – tekijäryhmän rakkauden elokuvan hahmoja kohtaan. Ja kun tuo rakkaus siirtyy elokuvan myötä myös katsojiin.
Tutkimusmatkailijaseikkailija Sir Lionel Frost janoaa muiden tutkijoiden hyväksyntää ja päättää ansaita paikkansa arvostetussa seurassa esittelemällä kiistattomat todisteet legendaarisesta isojalasta. Isojalka itse taas on äärettömän yksinäinen ja kaipaa pikkuserkkujensa, jetien maille hyiselle Himalajalle. Parivaljakko päättää lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja antautuu seikkailun syleilyyn.
Elokuvan edetessä tutustutaan myös itsenäisen omapäiseen Adelina Fortnightiin sekä haviteltujen seurueiden erinäisiin jäseniin. Matkan varrella kukin seikkailija löytää uusia puolia myös itsestään, kun kaikki ei sujukaan kuin unelmissa.
Huippujengi Himalajalla on suoranaista riemua silmille. Elokuvan ulkoasu on uskomattoman kaunis kaikkine valloittavine yksityiskohtineen ja menneen maailman viittauksineen, joiden vuoksi animaatiosta löytyykin bongattavaa niin lapsille kuin aikuisillekin.
Mutta mikäli elokuva on silmäkarkkia, on se sitä myös – ja eritoten – sydämelle. Isojalka, herra Link on hellyttävässä vilpittömyydessään totaalisen aseistariisuva. Huippujengin perimmäinen sanoma on myös äärimmäisen pätevä.
Laika studiosin uusin stop-motion -animaatio totisesti lisää hyvää mieltä, ruutu ruudulta.
Pokémon Detective Pikachu Ohjaus: Rob Letterman Käsikirjoitus: Nicole Perlman, Rob Letterman Kesto 105 min. K 12 Ensi-ilta 10.5.
Ensimmäinen live-action Pokémon-elokuva, Pokémon Detective Pikachu, tuo valkokankaalle maailman, jollaisesta moni Pokémon-sarjan ja Pokémon Go -pelin ystävä on haaveillut: maailman, jossa ihmisten keskuudessa tallustaa muina mönkijäisinä ihka aitoja bulbasaureja, squirtleja ja snorlaxeja. Puhumattakaan megamahdista Pikachusta – ja omasta suosikistani: Mr. Mimesta!
21-vuotias Tim Goodman (Justice Smith) matkaa suurkaupunki Ryme Cityyn kuultuaan etsivänä toimineen isänsä, Harryn, kuolemasta. Siinä missä Timin kotikaupungissa pokémonit elävät enemmänkin omissa oloissaan villissä luonnossa, Ryme Cityn neonvaloisilla kujilla toinen toistaan erilaisempia voimia taitavat hahmot elävät rauhaisaa rinnakkaiseloa ihmisten kanssa. Kunnes mystinen R-valmiste pöllähtää ilmoille sekoittaen kaiken. Kun Harry-isän kuolemakaan ei näytä selkeimmältä mahdolliselta ja Tim huomaa ymmärtävänsä isänsä Pokémon-partnerin, Pikachun (Ryan Reynolds) puhetta, on mysteerisoppa valmis.
Pokémon Detective Pikachu on hulvattoman hauska, menevä ja koskettavakin seikkailuelokuva, jossa kofeiiniaddiktoituneen Pikachun, epävarmoin askelin liikkeelle lähtevän Timin sekä pelottoman tehokkaan reportteri-Lucyn (Kathryn Newton) ja tämän Psyduckin tiimiin liittyy mielellään. Juoni pitää sisällään sopivan määrän käänteitä, katsojankin lihaksia jännityttävää actionia ja oikeasti naurattavia vitsejä. Sisäisiä ilonkiljahduksia aiheuttavat moninaiset ja oivallisesti editoidut pokémon-lajikkeet, joiden nimet tällainen vanhempikin pelaaja vielä muistaa.
Erityisesti elokuva putoaa pokémonnaajille, mutta tarina ja vitsit toimivat varsin mutkattomasti, vaikkei tunnistaisi yhtäkään Eeveen evoluutiomuodoista. Ja niihinkin voi hurahtaa sitten elokuvan nähtyään.
Avengers: Endgame Ohjaus: Anthony Russo, Joe Russo Käsikirjoitus: Christopher Markus & Stephen McFeely Kesto 181 min K 12 Ensi-ilta 24.4.
Avengers-elokuvasarjan edellisen osan, Avengers: Infinity War, lopussa superpahis Thanos (Josh Brolin) tuhosi puolet universumin asukkaista, jolloin ajasta ikuisuuteen katosi myös Avengereihin kuuluneita sankareita. Infinity War antoi Thanoksen toimille kuitenkin periaatteessa monitahoisemman selityksen, hahmon eräänlaisena tarkoituksena kun kuitenkin oli antaa jäljelle jääville parempi mahdollisuus kukoistaa. Päämäärän pyhyyttä korosti se, ettei lopputulema tullut uhrauksitta itselleen Thanoksellekaan.
Oli Thanoksen tarkoitus vilpitön tahi ei, universumin kukoistuksesta ei Endgamen alkaessa näy hitustakaan. Maailmankaikkeus on harmaan iloton jokaisessa avaruuden kolkassa. Avengers-sankarit yrittävät selviytyä kokemastaan menetyksestä kukin tavallaan; terapoimalla muita, hakemalla väsymättömästi uutta ratkaisua tai yrittämällä epätoivoisesti unohtaa.
Paljastamatta juonesta sen enempää, Ant-Man (Paul Rudd) keksii teorian, jonka turvin maailma sellaisena kuin se tunnettiin saattaisi olla pelastettavissa.
Pelastusryhmään liittyvät hienoisen suostuttelun ja etsinnän jälkeen perhe-elämäänsä vaaliva Iron Man (loistava Robert Downey, Jr.), positiivisen ajattelun perikuva Kapteeni Amerikka (Chris Evans), tutkijan aivot ja mörssärin kehon yhdistänyt Hulk (Mark Ruffalo), kaiken pahan kostava Hawkeye (Jeremy Renner), tunteissaan pehmennyt Black Widow (Scarlett Johansson), juoppoutunut Thor (Chris Hemsworth), rehti War Machine (Don Cheadle), isänsä ikeen alta noussut Nebula (Karen Gillan) ja ajatuksensa suoraan laukova Rocket (Bradley Cooper). Loppupeleissä nähdään myös koko liuta muita Marvelin tuttuja taistelijoita.
Risainen kokoonpano siis kokoaa rivinsä, mutta onnistuuko pelastuskeikka? Ainakin sillä on Doctor Strangen (Benedict Cumberbatch) laskelmien mukaan häviävän pieni mahdollisuus. Pelastaessaan mennyttä, kukin joutuu kasvokkain uusien haasteiden ja uusien menetysten kanssa. Mikä kullakin painaa vaakakupissa eniten? Kenestä kukin on valmis tarpeen vaatiessa luopumaan?
Kaikki vitseiksi tarkoitetut heitot eivät aina osu maaliinsa ja naissankareiden yhteisrintamakohtaus vaikuttaa hieman ylikorostetun alleviivatulta, mutta kahdeskymmenestoinen Avengers-elokuva kirvoittaa kuitenkin niin naurua kuin kyyneleitäkin. Hahmojen tarinat kootaan hyvin kauniisti kasaan. Tärkeiden hahmojen menetyksiltä ei vältytä ja vaikka tehtäviä siirretään seuraavalle sukupolvelle, sarjan tietynlainen päättyminen, ehkä, on melkoisen haikeaa.
Onneksi elokuvia voi katsoa dvd:ltä yhä uudestaan ja vaikka pysäyttääkin haluamaansa kohtaan.
Minisankarit 2 – Matkalla maailman ääriin Ohjaus: Hélene Giraud, Thomas Szabo Kesto: 92 min K 7 Ensi-ilta 19.4.
Seikkailualtis pikku leppäkerttu tipahtaa sattumalta pahvilaatikkoon, joka rahdataan Timbuktun kautta Karibialle. Pienokaiselleen omistautunut isäleppäkerttu lähtee pelastusmatkalle ja päätyykin lopulta yrittämään poikansa ohella kokonaisen karibialaisen leppäkerttuheimon ja näiden asuinalueen pelastamista.
Paikallisten muurahaisten tuntosarvien välityksellä leppäkerttuisä saa onneksi morsetettua oloistaan myös talviseen kotikyläänsä Ranskaan. Ensimmäisestä Minisankarit – Ruohonjuuritasolla -elokuvasta tuttu parivaljakko, omiin oloihinsa ja tapoihinsa tottunut musta hämähäkki sekä aina auttamisvalmis muurahainen, matkaavat vaaroja uhmaten yli mannerten ja liittyvät operaatioon.
Elokuva on kuvaukseltaan hyvin kaunis ja värikylläinen, upeat maisemat saavat arvoisensa huomion. Kuten edeltäjänsä, myös Matkalla maailman ääriin kerrotaan riemastuttavasti kokonaan pienten ötököiden näkökulmasta. Tutut asiat ja esineet saavat uudenlaisen merkityksen, kun niitä katsoo hieman eri kantilta.
Seikkailusta seuraavaan ajatuvat ötökät kokevat myös hyvin inhimillisiä tunteita pelosta ilon kautta suruun. Suuret silmät ja selkeä elekieli tekevät hahmoista tykästyttäviä. Koska elokuvassa puhutaan ainoastaan ötököiden kielellä, pienemmänkin katsojan on helppo seurata tarinaa. Ainakin, mikäli keskittymiskykyä riittää.
Trailerien perusteella David F. Sandbergin ohjaamasta Shazam! -elokuvasta olisi voinut odottaa mahdottoman hauskaa höpsöpätkää. Mahdottoman hauska Shazam! onkin, mutta sen lisäksi leffasta löytyy myös tunteisiin käyvää syvällisyyttä sekä ällöttävän pelottavaa jännitystä.
Shazam! Ohjaus: David F. Sandberg Käsikirjoitus: Henry Gayden Kesto 132 min K 12 Ensi-ilta 5.4.
Shazam! on DC:n sarjakuvaan perustuva tarina Billy Batsonista (Asher Angel), 14-vuotiaasta pojasta, joka on 3-vuotiaasta lähtien karannut useammastakin kasvatuslaitoksesta ja -kodista. Billyn pyhimpänä päämääränä on löytää äitinsä, jolta hän onnettoman sattuman vuoksi aikoinaan katosi.
Elokuvan alussa Billy päätyy jälleen uuteen kasvattiperheeseen, jossa asuu kuusi muuta lasta. Itsestään huolehtimaan tottunut teini ei tahdo jäädä taloon tälläkään kertaa pitkäksi aikaa, mutta kun sattuman oikku jälleen iskee ja Billy saa Shazam-nimiseltä velholta (Djimon Hounsou) ylimaalliset supervoimat, perheessä asustava ikätoveri – ja supersankarispesialisti – Freddy (Jack Dylan Grazer) on mitä mainioin neuvonantaja.
Hauskinta on, että Shazam-taikasanan lausuessaan, Billy muuttuu ulkoisesti 35-40-vuotiaaksi supersankariksi (Zachary Levi), jolla siis kuitenkin on teinin mieli ja tavat. Koulukiusatun Freddyn kanssa Billy ottaa selvää Shazamiytensä supervoimista, joiksi paljastuu – empiiristen tutkimusten kautta – muun muassa luodinkestävyys.
Eihän supersankarielokuva olisi kuitenkaan supersankarielokuva ilman superpahiksia. Hassuttelun lomassa Shazam joutuukin tekemään tuttavuutta Tohtori Thaddeus Sivanan (Mark Strong) kanssa. Apureikseen Tohtori Sivana on valjastanut seitsemän kuolonsyntiä, jotka tuovat elokuvaan aiemmin mainittua ällöttävää jännitystä.
Parhaimmillaan elokuva on kavereiden keskinäisessä hassuttelussa ja teinimielen sekä aikuiskehon ristiriitatilanteissa. Supersankarin elämä ei kuitenkaan ole pelkkää hupsuilua tai taistelua, vaan Shazamkin joutuu kasvamaan ja ottamaan myös muut huomioon. Taustalla kulkeva tarina Billyn äidinetsinnästä tuo tarinaan koskettavaa syvällisyyttä. Varsinkin kohtaus, jossa Billy saa karvaasti kokea itselleen merkityksellisen tapahtuman olleen toiselle osapuolelle täysin yhdentekevä saa katsojan nielaisemaan pari kertaa. Samoin Sivanan apea taustatarina selittää hahmon myöhemmät vaiheet.
Lopputekstien jälkeinen pätkä jättää mahdollisuuden jatko-osalle.
Disneyn 1941 julkaisema piirrosanimaatio Dumbo on varmasti yksi rakastetuimmista elokuvista kautta aikain. Tänään ensi-iltansa saava uusi versio on kerännyt lisää lihaa luidensa ympärille ja estradilla nähdäänkin ihmis- ja tietokoneavusteinen esiintyjäkaarti.
Dumbo Ohjaus: Tim Burton Käsikirjoitus: Ehren Kruger Kesto 112 min K 7 Ensi-ilta 29.3.
Pienen sirkuksen ajat ovat sodan jälkeen kovat. Kun sirkuksen omistaja Max Medici (Danny DeVito) ostaa raskaana olevan norsurouva Jumbon, odotukset ovat korkealla; soma pikku norsu toisi varmasti innokkaita katsojia kerryttämään lipputuloja. Mutta kuinka ollakaan, suloisella pikku norsunpoikasella onkin ylisuuret korvat, jotka keräävät tuottojen sijaan vain pilkkaa.
Medici määrää entisen päätähtensä, Holt Ferrierin (Colin Farrel) ja tämän lapset, Millyn (Nico Parker) ja Joen (Finley Hobbins) Dumbon peräänkaitsijoiksi. Ja sitten seuraa se raastavin kohtaus: Rouva Jumbo myydään.
Koska Ferrierin lapset tietävät, miltä tuntuu olla ilman äitiä, voittavat he Dumbon sydämen ja luottamuksen puolelleen. Onnekkaan höyhenen ja sitä seuraavan aivastuksen kautta kolmikko huomaa heistä isokorvaisimman osaavan lentää.
Pienen sirkuksen suuri numero kerää huomiota myös hieman kehvelimmältä kaverilta, V.A. Vandereverelta (Michael Keaton), joka tietysti havittelee liitonorsua omiin parrasvaloihinsa, vastaperustettuun huvittelupuisto Dreamlandiin. Kaikkien aikojen vetonaulan tuplatakseen Vandervere heittää kehiin myös ilma-akrobaattinsa, kuvankauniin Colette Merchantin (Eva Green).
Miten – ja missä vaiheessa – erottaa oikean väärästä? Miten puolustaa itseään, ystäviään ja oikeudenmukaisuutta? Ja kuinka itseen ja omiin kykyihin uskotaan ulkopuolisten kommenteista huolimatta? Elokuva herättelee pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä.
Sirkusmaailman kuvauksessaan elokuva on kaunis. Vanhan ajan nostalgiaa ja viehätystä, upeita esiintymisasuja pienine tarkkoine yksityiskohtineen, katsomon ja estradin välistä jännitettä. Saippuakuplanorsu-kohtaus on mainio versio piirretyn animaation vastaavasta. Ja pikku Dumbo on halattavan valloittava sinisine silmineen ja hellyyttävine ilmeineen.
Omalaatuisten yksilöiden ja yksinäisten kummajaisten puolestapuhujana tunnetun Tim Burtonin olisi voinut kuvitella olevan omiaan kertomaan Dumbon tarinaa. Elokuvassa onkin päätä ja korvia huimaavia hetkiä, jolloin kerronta lähtee lentoon ja sirkuksen suurenmoinen taika on salvata hengityksen, mutta harmittavan usein innoituksen höyhen pysyttelee piilossa. Elokuva etenee totisen varmaa ja kaunista peruslatua, kun ennakkoasetelma olisi antanut odottaa ehkä hieman yllätyksellisempiäkin sivupolkuja.
