Viiru ja Pesonen – Viiru muuttaa Ohjaus: Ali Samadi Ahadi Käsikirjoitus: Thomas Springer perustuen Sven Nordqvistin kirjaan Kesto 82 min K Sallittu Dvd-julkaisu 25.3.
Eräänä aamuna Viiru huomaa kasvaneensa ulos pienestä sängystään ja siitäkös katti riemastuu: hänestä on tullut iso. Viiru pomppii sängyllään kuin trampoliinilla, öisinkin, sillä onhan hän iso. Viiru tahtoo oman ison virvelin, sillä onhan hän iso. Ja hän haluaa kalastaakin itse, sillä onhan hän iso.
Mutta ennen kaikkea Viiru tahtoo oman kodin, johon muuttaa yksin – sillä onhan hän jo iso.
Pikkukissan kasvaminen isoksi on Pesoselle kova paikka. Vaikka hän alkuun huvittuneesti hymähdellen toteuttaakin Viirun päähänpistoja, sopeutuminen ajan armottomaan kulkuun on kaihoisaa ja myös yksinäistä. Eikä se isoksi kasvaminen lopulta Viirustakaan pelkkää auringonpaistetta ole, isona oleminen voi välillä olla vähän pelottavaakin.
Yksinäisyyden tunteita kokee myös Pesosen kilpailemiseen altis naapuri Kosonen, jonka rouva on muutaman päivän muualla. Myös naapurinrouva Aaltoska käy hämmästyttävän useasti lainailemassa Pesoselta jauhoja tai kananmunia plättyjään varten.
Viiru muuttaa jatkaa visuaalisesti tutulla Viiru ja Pesonen -linjalla: ihastuttavia vanhoja puutaloja, iloisia värejä ja kaikki vähän suloisen höpsösti. Pienet, toistuvat yksityiskohdat ja sivujuonet ovat myös ominta Viirua ja Pesosta.
A Star Is Born Ohjaus: Bradley Cooper Käsikirjoitus: Eric Roth, Bradley Cooper, Will Fetters Kesto 136 min K 12 (Dvd-julkaisu 4.3.)
Bradley Cooperin ohjaama A Star Is Born on jo neljäs uudelleenfilmatisointi tutusta tarinasta, jonka ensimmäinen esitys nähtiin vuonna 1937.
Muusikkouransa rutiineissa marinoituva Jackson Maine (Bradley Cooper) tapaa sattumalta musiikkijanansa alkumetreillä empivän Allyn (Lady Gaga), ihastuu ja päättää auttaa tätä. Ruusuisen alun jälkeen Allyn ura kääntyykin nopeaan nousukiitoon, mutta sitä vastoin Jacksonin oma maine valuu alkoholin mukana viemäriin.
Bradley Cooper tekee pätevän työn sekä ohjaajana että pääosan näyttelijänä. Cooperin esittämä Maine on karismaattinen, periaatteessa hyvää tahtova ja tarkoittava muusikonrenttu, joka kuitenkin rämpii menneisyytensä painolasti hartioillaan syvissäkin soissa. Lady Gaga täyttää uransa ensimmäisen pääosatyön kirkkaan valovoimaisesti.
Cooperin ja Lady Gagan välinen henkilökemia toimii silminnähden. Onnensa kukkuloilla ollessaan molempien silmät loistavat ja huulet kääntyvät vastaansanomattomaan hymyyn. Parin yhteismusisointi toimii nuotilleen ja musiikkinumerot ovat nautinnollista seurattavaa, ei siis ihme, että alkuperäiskappale, “Shallow”, on voittanut niin Golden Globen, Grammyn kuin Oscarinkin. Dvd:n ekstroista löytyviä, ennennäkemättömiä lisäosia katselee erityisen mielellään ja kylmiä väreitä nostattavan koskettavat biisit jäävät väistämättä soimaan päähän.
Elokuvaelämykseen kannattaa varautua nenäliinojen kera.
Bohemian Rhapsody Ohjaus: Bryan Singer Käsikirjoitus: Anthony McCarten Kesto 135 min K Sallittu (Dvd-julkaisu 18.3.)
Queenin merkitys musiikkimaailmaan on kiistaton – vaikkei bändin ensimmäisen levy-yhtiön pomo tuota ymmärtänytkään tajuta. Tunnettujen biisien kavalkadi on loputon, eikä syyttä; rajoja kaihtamattoman moniulotteisuutensa, hillittömän rytminsä, paljonpuhuvien sanoitustensa ja tinkimättömän esitystyylinsä ansiosta jokainen kappale on ansainnut paikkansa niin musalistojen kärkisijoilla kuin ihmisten mielissä ja sydämissä.
Bohemian Rhapsody –elokuva kertoo, miten Sansibarissa syntyneestä Farrokh Bulsarasta tuli Freddie Mercury ja opiskelijabileissä soittavasta pikkubändistä megalomaanisten lavojen tähtikokoonpano.
Omaa tyyliään niin pukeutumisen kuin musiikinkin suhteen alati modifioivan Mercuryn (Rami Malek) energistä esiintymistä on ilo seurata. Aina siihen asti, kunnes suosionsa huipulla yksinäisyyttäkin potevan Mercuryn huumeilla päällystetty tie kiertyy väistämättömään syöksykierteeseen. Siinä missä bändin jäsenten välillä on alussa aitoa, toisiaan sparraavaa kisailua levyille päätyvistä kappaleista, on menestyksen mustissa aukoissa vain pikkusieluista riitelyä. Kunnes ympyrä jälleen sulkeutuu.
Rami Malek tekee huimaavan hienon roolityön legendaarisen bändin legendaarisena keulakuvana. Dvd:n ekstroista selviää, millaisen taustatyön Malek on Oscar-palkinnonkin pokannutta rooliaan varten tehnyt. Näyttelijän kunnioitus esitettävää henkilöään kohtaan on silminnähtävää ja sydäntälämmittävää. Ekstroista on myös hauska nähdä, miten yksityiskohtaisesti tuotantotiimi on jälleenrakentanut Live Aid -esityksen.
Queenin kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor osallistuivat elokuvan tekoon, ja hyvä niin, ystävien läsnäolo näkyy lopputuloksessa, joka ei jätä katsojaa kylmäksi. Elokuvan päättävä Live Aid -konsertti nimittäin koostaa bändin hiteistä hiteimmät hittibiisit ja sen, miksi yhtye on edelleen pitänyt paikkansa maailman musiikkikartalla. Energinen viihdyttävyys, mukaansatempaavat rytmit sekä hymyä että itkuakin nostattavat kappaleet vievät kuulijan ja katsojan mennessään.
Elokuvan kaikille sallitun ikärajan vuoksi katsoimme elokuvan lasten kanssa. Ja sen jälkeen olemmekin sinnikkäästi joka päivä harjoitelleet Bohemian Rhapsodya pianolla, osio osiolta.
Paluu (Ben Is Back) Ohjaus ja käsikirjoitus: Peter Hedges Kesto 103 min K 12 Ensi-ilta 15.3.
Julia Robertsin tähdittämä Paluu on henkeäpidättelevä ja sydäntäraastava yhden vuorokauden kuvaus jokaisen äidin painajaisesta.
77 päivää kuivilla oltuaan uusperheen esikoinen, Ben (Lucas Hedges), saapuu yllättäen jouluaaton aattona kotiin, ja koko perhe on mennä sijoiltaan – niin ilosta kuin pelostakin. Edelliset joulut ovat olleet narkomaanipojan aiheuttamaa kaaosta, joten ei ihme, ettei isäpuoli ole hyvillään tämän paluusta. Siinä missä Benin siskokin on alati varuillaan, pienemmät sisaruspuolet ovat isoveljen läsnäolosta kuitenkin aidosti innoissaan.
Robertsin näyttelemän äidin onnensekaisen huolen taas voi lukea tämän jokaisesta katseesta. Vaikka äiti toki on iloinen saadessaan pojan jouluksi kotiin, epäilys Benin todellisesta hyvinvoinnista kalvaa sydäntä. Pikkuhiljaa äidille paljastuukin huumeiden huurtaman elämän pimeämpiä puolia – joilta Ben taas yrittää äitiään säästellä, kerrankin.
Paluun kerronta vie katsojan mukanaan veitsenterälle. Elokuvan jokainen hetki on taiteilua uskon ja epätoivon välillä ja toisinaan onni on niin haurasta, ettei katsomossakaan uskalla hengähtää, ettei se rikkoudu. Tunnelma pitää otteessaan vielä pitkään elokuvateatterista poistumisen jälkeenkin.
Mainion käsikirjoituksensa ja mahtavan uskottavan näyttelijätyönsä ansiosta Paluu on on syvästi koskettava kertomus siitä, miten äiti on valmis tekemään lapsensa puolesta kaiken – ja sitäkin enemmän.
Alita: Battle Angel Ohjaus: Robert Rodriguez Käsikirjoitus: James Cameron, Laeta Kalogridis Kesto: 122 min K 12
Yukito Kishiron 1990-1995 julkaistuun Gunnm-mangasarjakuvaan perustuva Alita: Battle Angel on rujonkaunis kertomus itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä sekä rakkaidensa puolustamisesta.
Tarina sijoittuu katastrofaalisen sodan jälkeiseen maailmaan, vuoteen 2563. Hyväsydäminen, kyborgeja korjaileva kirurgi, Ido (Christoph Waltz), löytää moni- ja ylikansoittuneen Iron Cityn kaatopaikalta vielä kutakuinkin hengissä olevan kyborgitytön torson. Tytön aivot toimivat teini-ikäisen tavoin, mutta sydän pumppaa 300-vuotiaan, aikoja sitten unohtuneen tekniikan tahtiin. Idon rakennettua tytön jälleen kasaan, tällä ei ole minkäänlaista muistikuvaa, kuka ja mistä hän on tullut. Kirurgi antaa tytölle nimeksi Alita ja ottaa hänet huomaansa.
Piakkoin Alita (Rosa Salazar) huomaa 300-vuotiaan sydämensä sykkivän vastakkaista sukupuolta edustavan Hugon (Keean Johnson) perään. Kaduilla pärjäävän Hugon avulla Alita tutustuu laajemmin Iron Cityyn sekä löytää lempiruokansa, suklaan. Samalla, kun Alita tutustuu sekä itseensä että maailmaan, hänen täytyy kapinoida teini-ikäisen tavoin isänkaltaista Idoa vastaan. Kasvutarina on sympaattinen.
Rikkaan taivaskaupunki Zalemin alaisuudessa toimiva Iron City kuhisee toinen toistaan erikoisemman näköisiä kyborgeja, vaarallisia metsästäjäsotureita ja oman menneisyytensä kanssa kipuilevia ihmisiä. Koko kansan huvina toimii moottoripallo, kilpailu, jossa erikoisrakenteiset kyborgit kisaavat rollerderbyn tapaan, voittajan kuitatessa pääsylipun Zalemiin.
Sattuman kautta Alitan muistot alkavat pala kerrallaan palata. Moottoripalloa pelatessaan hän löytää itsestään periksiantamatonta sinnikkyyttä ja tappeluun joutuessaan tyttö tajuaa taitavansa ikiaikaista taistelulajia, panzer kunstia. Kun Alitan rakkaat ovat vaarassa, taisteilutaidoille on tarvetta. Eikä Battle Angel epäröi käyttää taitojaan.
Alita: Battle Angel on tarinaltaan melko suoraviivainen, eikä sinällään tarjoa lajityypissään kovin paljon uutta. Hyvä taistelee kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ylivoimaiselta tuntuvaa pahaa vastaan. Oikeudenmukaisessa väkivaltaisuudessaan elokuva on kuitenkin voimaannuttavan persuksillepotkiva. Rosa Salazar tekee mahtavan roolityön ja antaa Alitalle vahvasti sykkivän sydämen. Potku-, hyppy- ja lyöntilihaksia tulee jännitettyä myös katsomon puolella, etenkin Imaxin kaltaisen teknologian viedessä mukanaan.
Elokuvan lopetus jättää mukavan mahdollisuuden jatko-osalle.
Pikkujalka Ohjaus: Karey Kirkpatrick Käsikirjoitus: Glenn Ficarra, Karey Kirkpatrick, Sergio Pablos, John Regua Kesto: 97 min K 7
Sumun verhoaman vuorensolan suojassa elävä jetilauma elää päivittäisten rutiinien täyttämää elämäänsä täydellisen onnellisena. Kunnes jetiyhteisön nuorukainen, Migo, löytää vedenpitävän todisteen ihmisolennon olemassaolosta. Löydös uhkaa yhteisön ikiaikaisia, kiviin hakattuja totuuksia, joten Migo karkotetaan kylästä, kunnes hän on valmis myöntämään virheensä. Totuuden puolesta puhuessaan Migo löytää onneksi kaltaisiaan, ja yhdessä he ovat valmiita uhmaamaan väärää tietoa ja tuomaan totuuden päivänvaloon.
Pikkujalka kääntää hullunkurisesti päälaelleen vanhan jetimyytin. Elokuva kyseenalaistaa vanhakantaiset uskomukset ja ennakkoluulojen pätevyyden. Kertomuksen edetessä esiin nousee myös mielipiteiden moninaisuus; kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää ja pinttyneilläkin tavoilla voi olla perustellut paikkansa. Pikkujalka peräänkuuluttaa myös erilaisuuden hyväksymistä ja uuden kohtaamista, pelottavuudestaankin huolimatta.
Elokuva on visuaalisesti mukavan leppoisa. Jetejä löytyy moneen lähtöön ja pikkujalkaihmisetkin ovat kiitettävän monipuolisia. Musiikki on mukaansatempaavaa, eikä kesto ei ole liian pitkä.
Lego Elokuva 2 Ohjaus: Mike Mitchell Käsikirjoitus: Phil Lord, Christopher Miller, Matthew Fogel Kesto: 107 min K 7
Lego Elokuva 2 jatkaa siitä, mihin ensimmäinen, vuonna 2014 julkaistu Lego Elokuva jäi: Duplo planeettalaisten saapumisesta. Palikkalan (Bricksburg) kaupungin asukkaat koettavat aluksi rakentaa vierasplaneettalaisten kanssa yhteisymmärrystä, mutta edes Emmetin rakentama legosydän ei saa tunkeilijoita heltymään. Viisi vuotta ensimmäisestä kohtaamisesta Palikkalasta on tullut rikkinäinen ja karu jättömaa, Loppulan (Apocalypseburg) kaupunki, jossa vain karskit pärjäävät, eikä kaikki tosiaankaan ole nastaa.
Paitsi Emmet. Loputtoman ilomielinen Emmet jatkaa positiivisuuden kuorruttamaa eloaan kaupungin raunioiden varjoissa. Emmetin iki-ihastus Lucy yrittää karskiuttaa hemmoa, että tämä pärjäisi kovassa maailmassa, mutta vasta kun duplolaisten Kenraali Sulosorto sieppaa Emmetin ystävät, tämän luonteen lujuus pääsee todelliseen testiin.
Pelastaakseen ystävänsä Lucyn, Bennyn, Batmanin, Teräsparran ja Puolikisun, Emmet syöksyy viipymättä itse rakentamallaan kotialuksella heidän peräänsä kaukaiseen galaxiin, Syster Systeemiin. Matkallaan asteroidien keskellä Emmet törmää mystiseen Rex Vaaraan, mitäänpelkäämättömän miehen perikuvaan, joka liittyy pelastuspartioon.
Lego Elokuva 2:ssa riittää katsottavaa. Elokuva totisesti näyttää, että legoista voi rakentaa mitä tahansa, ilman rajoituksia. Toinen toistaan hilpeämpiä ja eriskummallisempia hahmoja esittäytyy valkokankaalla, eikä Syster Systeemin valtiatar, Kuningatar Tahdontähdeks ole heistä mieleenjäämättömin. Alatimuuttuva duplokuningatar antaa itsestään epäilyttävän mukavan kuvan, mutta onko hän todella sitä? Voiko tuntemattomien sanaan luottaa ja kuka lopultakin on hyvis, kuka pahis?
Lego Elokuva 2 pureutuukin kaiken hullunkurisen menon taustalla hahmojen perimmäisiin luonteisiin. Onko hyväksyttävää olla sellainen kuin on ja milloin on aika aikuistua (ja mitä sekin tarkoittaa)?
Kuten ensimmäisessä Lego Elokuvassa, myös tässä on päähän soimaan jääviä lauluja. Sananmukaisesti. Suomenkielisen version Kuningatar Tahdontähdeks ääninäyttelijänä toimiva Hanna Pakarinen vetää esityksensä aivan awesomesti.
Lego Elokuvat leikittelevät metatasoisen hauskasti myös sillä, mikä on Palikkalalaisten/Loppulalaisten oikeaa elämää ja mikä heillä leikkivien lasten todellisuutta. Myös elokuvan todellisuudessa legoilla leikkivät lapset, Bianca ja Finn, ovat kasvaneet sitten ensimmäisen elokuvan. Mutta ovatko he kasvaneet jo liikaakin – vai onko vielä sallittua leikkiä legoilla ja miten se sujuu yhdesssä?
Lego Elokuva 2 tuo valkokankaille taattuja naurunpyrskähdyksiä ja mieltä askarruttamaan jääviä kysymyksiä. Niin lapsille kuin aikuisillekin.
