Mikko Kalajoki: Almus – Vinhavuorten vanki (WSOY, 2023) Kuvitus: Jani Ikonen
Peikkopoika Almus riuhtaisee ohimennen jälleen herra Mattsonin ja Inkerin omintakeiseen maailmaansa. Kalastusretkellään kadonnut Almus on joutunut naapurimaa Kurinan puolelle ankarien kurinalaisten kynsiin ja vankiloimaksi. Peikkoperhe kaipaa apua sekä pojan että Alamaiden vesivarantojen pelastamiseen.
Kuinka ollakaan, vilpittömän avoin ja ihmetteleväisyydellään ihastuttava Almus onnistuu herättämään vankiloijansa pohtimaan jopa maansa itsevaltiashallinnon oikeutusta. Onko nimittäin oikein, että piskuinen – ja nerokkaasti nimetty – Saitlav Otros varastaa maiden välissä virtaavan jokiveden vain saadakseen itselleen maailman suurimman uima-altaan?
Palkintoehdokkuuksia ensimmäisellä Almus-kirjallaan syystäkin kahminut Mikko Kalajoki ilahduttaa kielellisellä leikittelyllään jälleen. Vinkeän sanailun ja hauskojen hahmojen ohessa kirjailija kuljettaa lukijoitaan myös suurempien kysymysten äärelle.
Siri Kolu: Hereiset – Yön salaisuus (Otava, 2022), 175 s. Siri Kolu: Hereiset – Aamun kauhut (Otava, 2023), 185 s. Kuvitus: Johanna Lumme
Siri Kolun Hereiset kaappaa lukijan mukaansa yön pimeyteen, joka kuhisee mitä ällöttävimpiä ääniä ja mielikuvituksekkaimpia menijöitä.
Eräänä iltana 11-vuotiaalle Leolle selviää, että lasten nukkumaanmenon jälkeen vanhemmat eivät vietäkään iltaa pyykkiä viikkaamalla ja avaruuselokuvaa katsomalla. Ehei, äiti ojentaa isälle köyden ja ennen niin turvallisen tylsähköt vanhemmat suuntaavat ulos ja jättävät jälkeensä vain tavallisen arkista rupattelua sisältävän nauhoitteen. Mitä ihmettä?
Jälkiviisaasti ajateltuna Leon ei olisi kannattanut varjostaa vanhempiaan, sillä ulko-oven takana avautuu varsin toisenlainen yö kuin poika on pahimmissa painajaisissaankaan kuvitellut. Takapihalla vilistää nimittäin erilaisia hereisiä: nelistäjiä, liiskaajia ja nuuskuja – sekä kenties hurjimpina kaikista Kita, Riikinkäärme ja Leidi.
Leolle selviää, että hänen syntymänsä jälkeen äiti ja isä ovat viettäneet yönsä taistellen ilkeitä örrinkäisiä vastaan – kuten ilmeisesti kaikki maailman vanhemmat, elleivät nämä ole turvahäkitettyjen talojensa suojiin vetäytyviä Piiloutujia. Ei siis ihme, että vanhemmat näyttävät aamupalapöydissä väsyneiltä.
Vaikka Leo saakin vastedes valvoa luvan kanssa öisin, pääsee toteuttamaan taistelupeleissä oppimiaan teoreettisia taitojaan käytännössä ja vanhemmat kohtelevat häntä kuin lähes vertaistaan, ei yön kauhujen häätäminen olekaan ihan kaikkein mukavinta hommaa. Iljetyksiä riittää sekä omiksi että naapuruston tarpeiksi ja uuvuttavan yön jälkeen on kuitenkin herättävä ja raahauduttava kouluun.
Kaikkein pahinta on, ettei Leo voi kertoa öisistä seikkailuistaan parhaalle ystävälleen Kirilille tai pikkusiskolleen Lumille, sillä se, joka tietää, ei voi olla koskaan enää tietämättä.
Mutta mitä öiset hirmut oikein haluavat? Ja mitä tapahtuu, kun yön salaisuudet paljastuvat myös niille, joita Leo ja vanhemmat ovat koittaneet parhaansa mukaan suojella?
Sarjan toisessa osassa, Aamun kauhut, meno äityy entistä kummallisemmaksi, sillä Lumi tuntuu herättävän hereisten kiinnostuksen aivan uudella tavalla.
Johanna Lumme on vanginnut öiset kauhistukset vesiväreillään valloittavasti. Herkemmillä vedoilla Lumme kuvaa kauniisti Leon ja Kirilin kaikenkestävää ystävyyttä, lumoavaa Lumia ja kaikkeen valmiita vanhempia.
Martha WellsinMurhabotin päiväkirjat 1 – Hälytystila on mainio aloitus, jos aikoo mennä sinne, missä ei ole ikinä ennen käynyt: scifikirjallisuuden osastolla.
Tulevaisuuden avaruusmatkoille palkataan aina mukaan turvabotti. Sekä orgaanisista että epäorgaanisista osasista koostuvan androidin, SecUnitin, tarkoituksena on suojella palvelun ostaneita ihmisiä, Hälytystila-kirjassa kahdeksan hengen tutkijaryhmää nimeltä PreservationAux. Hallintamoduulinsa hakkeroinut peruspätevä Murhabotti hoitaa toki hommansa, mutta viihtyisi paremmin Paratiisikuu-saippuasarjan parissa.
Omiin oloihinsa herkästi vetäytyvä Murhabotti on valloittavan samastuttava. Kukapa meistä tahtoisi tulla alituisesti keskeytetyksi suosikkisarjamme uumenista ja ryhtyä puhumaan tunteistamme? Katsetta ja kontaktia välttävä Murhabotti on ajatuksissaan ja teoissaan lumoavan lakoninen.
Wellsin kerronta yhdistää taitavasti sekä jännittävän juonittelun, rymäkän actionin että seesteisemmän vaivaantuneisuuden. Täysin ansaitusti kirjasarja onkin palkittu tieteis- ja fantasiakirjallisuuden arvostetulla Hugo-palkinnolla vuonna 2021.
Ja sarjasta puheen ollen, onneksi Murhabotin päiväkirjat 2 ilmestyy jo syksyllä, sillä niin hulvattoman herkulliseen tilanteeseen ykkösosa jää.
Jos kirjasarjan avaus onnistuu kaappaamaan lukijan mukaansa, on mukava tietää, että samaan maailmaan ja samoihin hahmoihin pääsee palaamaan vielä uudelleenkin. Chris Rylanderin ja Noora Kunnaksen kirjat aloittavat mielenkiintoisten maailmojen sarjat.
Chris Rylander: Gregin legenda, Eeppisten epäonnistumisten sarja 1 (Jalava, 2018) Suomennos: Kaisa Ranta 359 s. ISBN 9789518875775
Gregin legenda kertoo 13-vuotiaasta Greg Belmontista, jolle epäonni ei ole vieras. Erityisen tuttu se on torstaisin. Torstait ovat olleet kirottuja Belmontin suvussa kautta aikain ja siksipä ei olekaan liian yllättävää, että Gregin elämä kääntyy ylösalaisin juuri kyseisenä viikonpäivänä. Tuolloin hänelle nimittäin valkenee, että hän onkin kääpiö, nimeltään Greg Myrskymaha.
Chris Rylanderin kirjasarjan avaus imaisee kerrontansa mukaan välittömästi, ja mikä parasta, se myös pitää otteessaan viimeisille sivuille asti. Kääpiöiden historia ja tavat ovat mielenkiintoista luettavaa ja kun Rylander kutoo kotikaupunkinsa Chicagon kutkuttavasti mukaan tarinaan, tapahtumat saavat kuvittelemaan, että ne olisivat entistä mahdollisempia myös oikeassa maailmassa.
Kuten kunnon tarinaan kuuluukin, epäilys kalvaa nuoren seikkailijan mieltä, eikä aina ole aivan varmaa, kehen voi luottaa. Sankari kasvaa kuitenkin tarpeeksi isoksi saappaisiinsa ja epäonninen entinen erakko onnistuu saamaan kannatusta sekä kirjan sisällä että sen lukijoissa. Sarjan jatkoa jää odottamaan innolla.
Noora Kunnas: Salmanterin Terttu (Otava, 2019) Kuvitus: Teemu Juhani ISBN 9789511335351
Sisarukset Mikko ja Lilli joutuvat vanhempiensa työmatkan vuoksi asustamaan kesän nipottavaisen setänsä luona. Onneksi sedän naapurissa asuu toista maata oleva, hilpeän hauska Salmanterin Terttu ja liuta tämän mitä mielenkiintoisempia ystäviä. Kun pikkukaupungin odottamassa kukka-asetelmakilpailussa alkaa näkyä vehkeilyn tunnusmerkkejä, on Tertun ja lasten aika selvittää tapaus juurta jaksain.
Noora Kunnaksen kirjoittamat hahmot ovat mukavan eläväisiä ja tarina kulkee sutjakkaasti luvusta toiseen. Myös Teemu Juhanin hulvaton kuvitustyyli loihtii oivallisesti omalta osaltaan pikkukaupungin asukkaista varsin vallattomia. Kuvien ja kevyen sivutaittonsa ansiosta kirja soveltuu mainiosti pienemmillekin lukijoille.
Hauskaa, että tämäkin kirja on osa sarjaa, ja jatkoa on siis luvassa.
Angela Nguyen: Piirretään söpöä! Helpot ja ihanat kawaii-hahmot (Karisto, 2019) 128 s. ISBN 9789512366774
Taiteilija ja kuvittaja Angela Nguyenin selkeillä opeilla on helppo oppia piirtämään japanilaistyylisiä kawaii-hahmoja. Söpön tyylin perusteet nojaavat pyöreisiin kulmiin, eloisiin ilmeisiin ja vauvamaisiin mittasuhteisiin, joissa pää on suurempi kuin jalat. Nguyen antaa oivia esimerkkejä niin liikkeen kuvaamisesta, vaatetuksesta kuin erilaisista asusteistakin, jotka tuovat hahmolle luonnetta. Kirjassa käydään läpi niin ihmis-, eläin- kuin mitä erilaisempien esinehahmojenkin suunnittelua.
Taiteiluharrastus on tehty helpoksi, eikä piirtämisessä vaaditakaan sen kummempaa välineistöä. Peruskynä ja -paperi riittävät. Kirjan parhainta antia on ehdottomasti sen innostava leikkimielisyys; mistä tahansa hahmosta tai esineestä saa eläväisen, kun vähän pelkistää, pyöristää – ja piirtää. Nguyenin sanoma kun on, että “Piirtäminen on tosi kivaa!”
Ja niin se onkin.
Laura Haarala, Hanna Kauppinen & Aiju Salminen: Bändin käsikirja (Into kustannus, 2018) 210 s. ISBN 9789522649331
Toinen kirja, joka madaltaa itse toimeen tarttumista on Laura Haaralan, Hanna Kauppisen ja Aiju Salmisen“Bändin käsikirja”. Opus on suunnattu erityisesti tytöille, nuorille naisille ja muunsukupuolisille, joita bändiharrasteissa vähemmän näkee. Omien soittokokemustensa pohjalta tekijät halusivat tehdä musiikin mukaan pääsemisestä lukijalle mahdollisimman helppoa.
Kirjassa käydään läpi bändin perustamisen alkeet: mistä löytää bändikavereita, millaisia perussoittimet (rummut, basso, kitara, koskettimet, laulu) ovat ja vähennetään vahvistimien ja PA-laitteiden mystisyyttä. Tekijöiden omien kokemusten ja haastattelemiensa artistien avulla katsastetaan myös bändikämppä, sävelletään ja sanoitetaan oma biisi, keksitään bändille nimi ja buukataan ensimmäinen keikka. Eikäpä jää tämän kirjan takia ensimmäinen levytyskään hoitamatta.
Aiju Salmisen rockia uhkuvat kuvat ovat omiaan vahvistamaan kirjan kutsua liittyä musaskeneen. Eiku menox, sano Annie Lennox.
Nykyaika edellyttää koulussa ja työelämässä pärjäämisessä entistä enemmän ulospäinsuuntautuneisuutta. Mutta miten käy, jos ihminen on syntyjään ujompi?
Liisa Keltikangas-Järvinen: Ujot ja introvertit (WSOY, 2019) A5, 288 s. ISBN 9789510434765
Pitkän linjan temperamenttitutkija Liisa Keltikangas-Järvinen kääntää yleisen kysymyksenasettelun mielenkiintoisesti toisin päin: “Miten kestän työpaikan äänekästä ekstroverttiä?”
Tällaiseen pulmaan ei useinkaan – jos koskaan – kysytä neuvoja. Sen sijaan Keltikangas-Järvinen on saanut varmasti miljoona kertaa vastata kysymykseen, miten introvertti pärjää työelämässä tai saako ihminen ylipäätään olla ujo? Emeritaprofessorin mukaan tottakai saa. Ujoilla ja introverteilla on nimittäin hyvinkin paljon annettavaa yhteiskunnalle, mikäli tämä vain ymmärtää ottaa taidot vastaan.
Ujouden “ongelma” linkittyykin yksilöä enemmän yhteisötasolle: ujous määrittyy ympäristön reaktioiden mukaisesti. Jos lapsi saa toistuvasti kuulla olevansa ujo, alkaa hän pitää itseään ujona ja tulkitsee ympäristöään sen mukaisesti. Välttääkseen vieraiden ihmisten kanssa kokemaansa epämieluisuuden tunnetta, ujo saattaa alkaa vältellä uusia sosiaalisia kontakteja, eikä siten saa kaipaamaansa harjoitusta sosiaalisesta kanssakäymisestä – ja noidankehä on valmis.
Ujot ja introvertit -kirja pitää sisällään tutkimuksia, teorioita ja määritteitä siitä, mitä ujous ja introversio ovat ja mitä ne toisaalta eivät ole – sekä termien välisistä eroista. Laaja kirja valottaa ujouden syntymekanismeja, ilmenemistapoja ja seurauksia sekä antaa konkreettisia keinoja, miten ujoutta voi pienin askelin vähentää, mikäli ihminen itse kokee sen ongelmalliseksi ja jättää sen vuoksi tekemättä asioita, joita oikeasti haluaisi tehdä.
Päästäkseen sinuiksi sosiaalisten suhteiden kanssa, ihminen tarvitsee harjoitusta juuri siinä. Ujo lapsi tarvitsee avukseen turvallisen aikuisen, joka ymmärtää, milloin lapsi tarvitsee pientä sysäystä kohti muita lapsia, milloin taas sylin turvaa. Aikuinen taas voi valmistautua uusien ihmisten kohtaamiseen muun muassa keksimällä jo valmiiksi puheenaiheita.
Keltikangas-Järvisen kirjan parhainta antia onkin juuri ujouden hyväksyminen. Ujous ei ole heikkous, josta olisi syytä päästä pakonomaisesti eroon.
Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019) A5, 368 s. ISBN 9789512365722
Teini-ikäinen Xiomara Batiste luovii nuoruuden ja aikuisuuden, näkyvyyden ja kuuluvuuden, muiden asettamien rajoitusten ja oman vapaudenkaipuunsa ristiaallokossa. Pienen tytön muodot ovat muotoutuneet naisellisiksi ja se tuntuu antavan ulkopuolisille luvan niin kommentointiin kuin kosketteluunkin. Toisaalla taas Xiomaran äiti pitää hyvinkin tiukkaa kuria ja piirtää niin selkeät rajat, että tytön on miltei mahdoton ahtautua niiden sisään.
Xiomara on tottunut puhumaan muille nyrkeillään niin kaksosveljensä kuin itsensäkin puolesta. Oikean suoran lisäksi hän sanoo asiansa suoraan vain muistikirjoissaan, joihin vuodattaa tuntonsa. Kirja täyttyy sanoista, jotka kertovat rakkaudesta Amaniin, labratyöryhmän vierustoveriin, jonka kanssa Xiomara vaihtaa ensimmäisiä salaisen haparoivia suudelmia. Sivuille kerääntyy runoja, joita tyttö voisi uskaltaessaan lausua koulun lavarunouskerhossa sekä asioita, joita äidille ei missään nimessä voi sanoa suoraan.
Ja lopulta kaikki sanat kuitenkin tulevat ilmi.
Useita kirjallisuuspalkintoja ansaitusti voittanut Elizabeth Acevedon säeromaani on kaunis, syvällinen ja rohkea. Tositapahtumiin(?) pohjautuva tarina tytön kasvusta ympäristönsä pälyilevien silmien alla on paikoin karuakin luettavaa. Acevedo sekä sivaltaa sanoillaan säilän lailla että hyväilee hempeästi hivellen. Säeromaanina sivuille asettuu kohtalaisen vähän ja helposti luettavia sanoja, samalla rivien painoarvo on kuitenkin syvempää kuin pidemmin selitetyissä tarinoissa.
Nuorille suunnattu kirja toimii varsin hyvin myös varttuneemmille lukijoille.
Max Brallier: Maailman viimeiset tyypit (WSOY, 2019) Kuvittanut: Douglas Holgate A5, 231 s. ISBN 9789510437773
13-vuotias Jack Sullivan asustaa puumajassaan videopelejä pelaten, käy zombeja väistellen hakemassa autioista kaupoista täydennystä Mountain Dew- ja Oreo-keksivarastoonsa ja yrittää pysytellä hengissä mitä erikoisempia hirviöitä vilistävässä maailmanlopun kaupungissa. Onnekseen Jack saa yhteyden ystäväänsä Quintiin sekä koulun pahispoika-Dirkiin, joiden kanssa taistelu jyrääjiä ja siipiräähkiä vastaan käy rattoisammin. Suurimmaksi päämääräkseen Jack on asettanut ihastuksensa Junen pelastamisen – ja sen, ettei hän enää milloinkaan aio olla mikään keskivertokaveri.
Max Brallierin kerrontaa voisi verrata Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjaan, hieman eri maailma(nlopu)ssa, tosin. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin, kun zombeja paetaan erilaisia räjäyttimiä sisältävällä pakoautolla ja hirviöitä listitään mäjähtelevästi. Tekstimäärä sivuilla on hyvin maltillinen ja sitä ryydittävät Douglas Holgaten mahtavat kuvitukset. Toisinaan Jack pysähtyy ja on jäädä murehtimaan läpikäymäänsä kasvatuskotikavalkadia, mutta ei hätää, hirviöt tai ystävät saapuvat aina juuri parahiksi keskeyttämään liian pitkät hiljaiset hetket.
Tapahtumien vauhdikkuus ja hirviöiden visuaalisuus on suunniteltu ehkä enemmän poikia silmällä pitäen, ja hyvä niin. Mikä tahansa saa lukijan tarttumaan kirjaan ja kääntämään sivua toisensa jälkeen on hyväksi. Kirjalle on luvassa myös jatkoa sekä kirjan että Netflix-sarjan muodossa.
Toivo ja valas (Karisto, 2015) Toivo ja talviyö (Karisto, 2017) Toivo ja mummon lintu (Karisto, 2019)
Jokainen Benji Daviesin Toivo-kirja alkaa samalla lauseella: “Toivo asuu meren rannalla isänsä ja kuuden kissan kanssa”. Toistolause on valloittava keino sekä yhdistää parin vuoden välein ilmestyneet teokset että luoda tuttua turvallisuuden tunnetta lukijalle. Jokainen aloitusaukeama sijoittuu myös kuvansa puolesta samalle, tutulle kotirannalle.
Ensimmäisessä, Toivo ja valas -kirjassa käy ilmi, että pieni Toivo-poika asuu tosiaan meren rannalla isänsä ja kuuden kissan kanssa. Äitiä ei kirjoissa näy, eikä hänestä myöskään puhuta. Isä on kalastaja ja siten päivät pitkät merellä. Toivolla on aikaa seikkailla itsekseen ja eräänä päivänä hän löytääkin rannalle ajautuneen valaanpoikasen. Poika kuljettaa uuden ystävän kotiinsa ja toivoo, ettei isä löydä tätä – mutta tokihan ammeessa polskiva merenelävä paljastuu. Yhdessä isä ja poika palauttavat pienen valaan mereen, jonne se kuuluu, kyllä Toivokin sen tietää.
Toisessa, Toivo ja talviyö -teoksessa Toivo tapaa valasystävänsä uudelleen ja juuri oikeaan aikaan. Kolmannessa, Toivo ja mummon lintu -kirjassa tutustutaan Toivon mummoon, joka asuu pienellä luodolla yksinään.
Toivo-kirjojen ehdoton valtti on niiden kiirettömyys. Hymyilyttävän kauniit kuvitukset täyttävät aukeamat, joilla on vain muutama lause kerrallaan. Lauseiden vähäisyys ja kuvien suuruus antaa lukijalle aikaa paneutua tunnelmaan ja päästä mukaan seikkailuun. Rauhallisuutensa lisäksi tarinoissa nimittäin on myös suuria seikkailuja, myrskyöitä ja pelastuspartioita. Kertomuksissa käsitellään myös yksinäisyyttä; niin Toivon, isän kuin mummonkin.
Toivo -kirjat ovat koskettavan kauniita niin tarinoiltaan, kuvitukseltaan kuin tunnelmaltaankin.
Siinä missä pienemmille lukijoille on viime vuosina ilmestynyt roppakaupalla inspiroivia esikuvia pursuilevia kirjoja, Mia KankimäenNaiset joita ajattelen öisin on vastaavanlainen hieman isommille lukijoille.
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2019) A5, 447 s ISBN 9789511303398
Ihastuin totaalisesti Mia Kankimäen esikoiskirjaan, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2014), eikä Naiset joita ajattelen öisin tuota pettymystä. Kirjoittajan tyyli on edelleen yhtä valloittava; Kankimäki kertoo asioita hyvin henkilökohtaisesti, kursailematta ja sinällään. Hän tuo julki niin omat epävarmuutensa kuin suoranaiset fanituksensa – ja myös sen, ettei oman idolin sädekehäkään ole joka tilanteessa täysin puhdas. Kirjailijan tapa puhutella tutkittaviaan on loistava tapa ottaa ulkopuolinen lukija mukaan keskusteluun: kuin kuuntelisi sivukorvalla mielenkiintoisen monipolveilevaa jutustelua, ja pääsisi siihen vielä itsekin mukaan.
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin vei lukijan mukanaan Japaniin, tällä kertaa Kankimäki kuljettaa meidät kymmenen yönaisen perässä Japanin lisäksi myös Afrikkaan ja Italiaan.
Ensimmäinen etappi on matka Karen Blixenin perässä Afrikkaan. Kankimäki myöntää jännittävänsä ja pelkäävänsä, ja matkustaa silti. Hän lähtee useamman päivän telttaretkelle tuntemattoman miesoppaan kanssa ja pelkää ja nauttii, silti. Yönaisiltaan Kankimäki kerää elämänohjeita, jotka usein liittyvät reippauteen, tekemiseen ja lähtemiseen silti – peloista, ennakkoluuloista ja epämukavuuksista huolimatta.
Seuraavana matkataan uraauurtavien tutkimusmatkailijoiden kanssa maailmankolkkiin ja koko -pallonkin ympäri aikana, jolloin naisen paikka oli joko isänsä, miehensä tai veljensä taloudenhoitajana. Uskaliaina lähtijöinä on niin vanhojapiikoja kuin vaimoja ja äitejäkin. Kaikki omanlaisiaan, mutta siltikin samanlaisia: rohkeita, sitkeitä ja itsenäisiä.
Firenzestä Kankimäki löytää aina esiinnostettujen miestaiteilijoiden varjoista vahvoja naistaitajia. Antiikin aikana suljettujen ovien takana vaihtoehtoina oli yleensä joko naimisiinmeno (12-13 -vuotiaana), luostariin lähtö (viimeistään 9-vuotiaana) tai prostituutio. Äärimmäisen vähäisestä liikkumavarasta huolimatta jotkut naisista onnistuivat hankkimaan koulutusta niin tieteen kuin taiteenkin saralla, ja perheenperustamisen lisäksi jopa ammatin. Uffizin taidegallerian suljettujen ovien takaisilta käytäviltä Kankimäki löytää oman arvonsa tuntevia, perheensä elättäviä ja pärjääviä naisia.
Tutkimusmatkansa Kankimäki päättää Japaniin, itsellisen nerokkaan Yayoi Kusaman ääreen.
Kankimäen matkassa on helppo olla mukana. Hengästyttävän kiertoajelun ohessa huomaa vahvoista yönaisista lukiessaan fanittavansa myös Kankimäkeä itseään ja tämän rohkeutta lähteä niin kokonaisvaltaisesti esikuviensa jalanjäljille. Taustatutkimus on varmasti ollut valtaisa, matkat kaikessa upeudessaan myös rasittavia, ja henkinen epävarmuus kirjan kirjoittamisesta ajoittain musertava. Ja silti Mia Kankimäki on raivannut itsensä selville vesille. Silti, olemalla aivan saamarin reipas.
Mikäli matkakassa tai elämäntilanne ei kaikesta huolimatta anna juuri tällä hetkellä varaa lähteä itsenäiselle tutkimusmatkalle, muiden maiden ihmeitä voi luoda myös omaan kotiinsa.
Erin Niimi Longhurst: Japanismin parhaat (Viisas Elämä, 2018) Suomentaja: Taija Kuula 284 s ISBN 9789522607331
Japanilaisen äitinsä ja tämän suvun kautta Erin Niimi Hurst tottui japanilaisiin tapoihin, joita huomasi toistavansa myös aikuisiällään, missä sitten asuikin. Japanismin parhaat -kirjansa kautta Erin välittää saamiaan henkisiä ja fyysisiä oppeja niin ikigaista, shinrin-yokusta kuin kalligrafiastakin sekä neuvoo, miten niitä voi sisällyttää jokapäiväiseen elämäänsä.
Kaunis kirja pitää sisällään monia termejä, joita on vaikea kääntää yksiselitteisesti. Ikigai tarkoittaa kutsumusta, syytä nousta aamulla sängystä. Ikigaita ei voi löytää tietoisesti etsimällä, vaan se valottuu pikku hiljaa, muuttuen koko ajan. Wabi-sabi tarkoittaa periaatteessa epätäydellisyyden, rosoisuuden ja elämän jälkien hyväksymistä ja niiden pitämistä kauniina. Naururyppyjä plastiikkakirurgian sijaan. Kintsugi tarkoittaa sekä keramiikan korjaamista tavalla, jossa kullalla ikäänkuin korostetaan korjattua säröä että omien epätäydellisyyksiensä näkemistä positiivisessa valossa.
Toisessa luvussa Erin kertoo fyysisten tapojen hyviä tekevistä vaikutuksista. Shinrin-yoku eli metsäkylpy on meille suomalaisillekin tuttua. Tieteellisten tutkimustenkin mukaan kävely metsässä vähentää stressihormoni kortisolin eritystä, hidastaa pulssia ja alentaa verenpainetta. Luontoa voi tuoda myös sisään esimerkiksi ikebanan, kukkien asettelun muodossa, joka käy meditaatiosta. Kirjassa esitellään ikebanan työvaiheet ja -välineet. Tabemono-osiossa Erin kertoo japanilaisesta ruoanlaitto ja -nauttimistavasta. Sivuilta löytyy tietoa niin ruokavälineistä kuin -ohjeistakin. Vanha okinawalainen sanonta “hara hachi bu”, joka tarkoittaa “syö niin että olet 80-prosenttisesti täynnä” on erittäin hyvä neuvo. Luvussa käydään myös onseneissa, kuumissa lähteissä ja tutustutaan kalligrafian taiteeseen.
Viimeinen luku on omistettu uuden tavan omaksumiselle. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, vaan vaativat usein pitkäjänteistä ja sinnikästä yrittämistä, erehtymistä ja jatkamista. Askel kerrallaan matka etenee. Tärkeää on myös hyväksyä, etteivät jotkut asiat tule ikinä valmiiksi, vaan pysyvät ainaisessa muutoksen tilassa.
Erin Niimi Longhurstin kirja on kompakti kokonaisuus japanismista. Kirja osoittaa lukijan poluille, joita voi tutkia itsekseen eteenpäin. Kirjan upea, Ryo Takemasan kuvitus tukee sanomaa selkeyden kauneudesta.
Aleksi Delikouras: Nörtti 1, New Game (Otava 2011, uusintapainos 2018) 206 sivua ISBN 978-951-1-32878-0
Aleksi DelikourasinNörtti-kirjasarja kertoo yläasteikäisestä Dragonslayer666:sta, joka eläisi Pepsillä ja hengittäisi tietokonepelejä. Erityisesti Battlefieldiä. Koulussakäynti on joutavaa pakkopullaa, äidin mökkimatkat silkkaa kidutusta ja äidin kreikkalainen poikaystävä Jorgos se vasta ihme hyypiö onkin. Ystävä(hkö)piiri koostuu pelivastustaja-Hege91:stä, ärsyttävästä luokkatoveri-Pinokkiosta, koulun suosituimmasta urheilijajannu-Jakesta sekä sydäntä hämmentävästä Fetasalaatista. Nuoren miehenalun mietteet ja tunteet tallentuvat suodattamattomina aidonoloisiin päiväkirjamerkintöihin.
Dragonslayerin ulosanti on töksähtelevyydessään hurmaavan täsmällistä. Kukin saa kuulla osansa. Nuoruus näkyy ehdottomuudessa ja paistaa väärinymmärryksissä. Kovien sanojen taustalla on kuitenkin havaittavissa myös kaikkea sitä, mikä jää sanomatta. Näennäisistä eväyksistään huolimatta Fetasalaatti kiinnostaisi enemmänkin, eivätkä ne äiti ja Jorgoskaan loppujen lopuksi ihan niin ääliöitä olekaan.
Esikoiseni ei liiemmin ole pitänyt lukemisesta. Joitakin yksittäisiä kirjoja hän on lukenut mielellään, muut lukudiplomiin oikeuttavat kirjat taas ovat olleet jonninlaista patistusta. Nörtti-kirjoja hän luki viikossa neljä. Viides ja viimeinen osa on parhaillaan menossa. Hyvän kielenkäytön sekä helppolukuisen kirjoitusasun lisäksi Delikouras on valinnut aihealueensa kiinnostavasti.
YouTubesta ja YleAreenastakin löytyvä Nörtti: Dragonslayer666 -sarja on varmasti osaltaan auttanut tarttumaan kirjoihin, joista on otettu jo toinen painos. Hyvä niin, sillä sekä kirjat että tv-sarja ovat nimittäin tällaisen vähän vanhemmankin lukijan ja katsojan mielestä ihan mielettömän mahtavia.
Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras (WSOY, 2018) 415 sivua ISBN 978-951-0-42945-7
Anniina MikamanTaikuri ja taskuvaras vie lukijansa 1800-luvun Helsinkiin. Katujen armoille joutuneelle ja siellä oppinsa ammentaneelle nuorelle Minalle tarjoutuu yllättävä tilaisuus päästä taikurin avustajaksi. Mystiikan ja illuusion lisäksi taikuri-Tomin maailma tarjoaa myös seikkailuja, vaaraa sekä romantiikkaa.
Mikaman sanat soljuttavat tarinaa mutkattomasti eteenpäin. Steampunk-henkinen Helsinki piirtyy lukijan silmien eteen vaivattomasti ja päähenkilöiden paikoin hengästyttäväänkin juoksuun on helppo hypätä mukaan. Melko paksu kirja antaa lukijalleen enemmän aikaa hahmojen parissa. Nuorillekin lukijoille sopivan yllätyksellisen tarinansa ansiosta kirja (kuitenkin) pysyy hyppysissä.
Taikuri ja taskuvaras sai tänä vuonna Suomen Nuorisokirjailijat ry:n jakaman Topelius-palkinnon, täysin ansaitusti. Trilogian toinen osa, Huijarin oppipoika, ilmestyy maaliskuussa.
